When life gives you lemons...

Syyskuinen tervehdys sinne tietokoneruudun ( kännykkäruudun, tai mikä onkaan laite jolla tätä tekstiä luet) toiselle puolelle! Kesä on vaihtunut harmaaksi ja sateiseksi syksyksi, mutta ei anneta sen masentaa mieltä!

Lueskelin hieman aikaisempia tekstejäni ja olen näköjään mietiskellyt oman nettikaupan avaamista – se edelleen ajatuksen asteella.. ehkäpä se näkee päivänvalon jonain päivänä, silloin kun te, ja jopa minä itse, sitä vähiten odotamme. Yksi elämän ihanista asioista on juuri ihanat yllätykset ja tieto siitä, että milloin vaan voi tapahtua jotain ihanaa ja odottamatonta.

Etenkin tämä vuosi on ollut elämässäni vahvaa muutoskautta, ja ehkä sen takia taide on hetkellisesti jäänyt hieman taka-alalle. Nyt on vahva tunne, että ympäristö pitää olla kunnossa, jotta voin olla luovempi.

Kaikki lähti käyntiin siitä kun liityin TikTokiin.. en siis itse luo siellä mitään sisältöä (ainakaan vielä!) mutta vietän siellä aikaa inspiroituen muun muassa siivouksesta, kodinlaitosta ja hyvinvoinnista.

Muistan vieläkin selkeästi erään sunnuntai-aamun kun unenpöpperöisillä silmilläni avasin puhelimen ja ajattelin ihan vain muutaman TikTok videon katsella.. ( Tai näin ainakin uskottelin itselleni - miksi some on niin koukuttavaa?!?!) saada päivän niin sanotusti käyntiin. ( älkäämme unohtako kahvia kuitenkaan!). Silloin silmieni edessä välähti video, joka muutti elämäni: videolla nainen puhdisti vedenkeittimen pelkällä sitruunalla ja sai sen uskomattoman puhtaaksi! Saman tien puhdistin silmäni unihiekasta ja nousin ylös. Suuntasin keittiööni, josta kuin ihmeen kaupalla löytyi sitruuna! Olin valmis tähän huikeaan testiin: toimisiko sitruuna myös minun vedenkeittimeen?? Jännitys tiivistyi ja tein kaikki juuri niin kuin videon nainenkin teki.. ja TADAA minullakin oli pian puhtautta sisältäpäin säihkyvä vedenkeitin. Hurraa!

Tämän jälkeen aloin muutenkin seuraamaan erilaisia siivousvinkkejä ja innostui laittamaan ja siivoamaan omaakin kotiani entistä enemmän. Siivous, järjestely- ja kodinlaittovillityksen jälkeen minuun iski Elämäntaparemonttivillitys, sillä matkalla olen edelleenkin – yli kymmenen kiloa kevyempänä ja kokonaan ruokavalioni uudistaneena, enemmän liikuntaa harrastavana ihmisenä. Tällä hetkellä käyn myös 30 päivän Vaurastumiskurssia, nyt siis tämä tyttö laittaa myös oman talouden entistä parempaan kuntoon. Aina on parantamisen varaa ja on ihana tunne saada oma elämä haltuun, vielä paremmin kuin aiemmin.

Tämä tarina oli ehkä hieman heikko aasinsilta tämänkertaiseen varsinaiseen aiheeseeni eli Medoon.

Medo on ihana ja kovia kokenut elefantti Elephant Nature Parkissa. Sen ja monen muun elefantin elämä on saanut melkoisen elämäntaparemontin muuttaessaan ENP:hen, positiivisen sellaisen.

Medo on myös muuttanut minun elämääni parempaan, se on opettanut muiden elefanttien tavoin minulle vahvuutta ja sitä, että rankatkin asiat kääntyvät lopulta voitoksi.

Medo on vuonna 1976 syntynyt naaras- elefantti, joka on joutui jo herkässä kahdeksan vuoden iässä työskentelemään metsänhakkuun parissa ( se on edelleekin valitettavan yleistä työtä elefanteille). Neljä vuotta myöhemmin se joutui onnettomuuteen, jossa sen vasen nilkka murtui ison puunrungon kaatuessa sen päälle. Vammaa ei koskaan korjattu kunnolla, joten sen työnteko metsähakkuun parissa oli ohi. Vuodet ennen sen pelastamista ENP_hen olivat rankkoja ja se joutui kärsimään vielä enemmän fyysisiä vammoja sekä yksinäisyyttä. Kamala onnettomuus kiimassa olevan uroselefantin kanssa jätti hirvittävät fyysiset vammat ja kivut vuosiksi eteenpäin. Se kamppaili elämästään ja voitti. Silloinen omistaja piti sitä eristyksissä ja piilossa sen fyysisen kunnon takia.

Elefanttikuiskaaja Lek Chailert pelasti sen vuonna 2006 ja uusi elämä vihdoinkin koitti. Näiden vuosien aikana se on saanut taas olla lajitoveriensa kanssa, olla rakastettu ja vapaa sekä ennen kaikkea onnellinen. Se on oppinut elämään vaivojensa kanssa ja keskittyy nykyhetkeen – siinä on hyvä tavoite myös monille meistä.

Itse tapasin Medon vuonna 2019 ja sen herkkä ja suloinen olemus iski sydämeeni kuin Amorin nuoli… vaikka täytyy myöntää, etten koskaan ole paljon muunlaisia tunteita kokenut tavatessani elefantteja.. Mutta joidenkin kohdalla tunteet ovat vahvemmat ja Medo on ehdottomasti yksi niistä, joille on ikuisesti paikka sydämeni sopukoissa.

Tämä rakkaus on tuottanut myös taidetta sekatekniikalla tehdyn teoksen muodossa. Mitä olette mieltä?

Rakkaudella, 

Sanna

https://www.elephantnaturepark.org/meet-the-elephants/medo/

Oodi ystävyydelle

Hyvää ystävänpäivää rakkaat blogini lukijat! Meillä Suomessa tänä päivänä erityisesti muistetaan ystäviä, muualla maailmassa tämä päivä on usein omistettu rakkaudelle ja rakastavaisille. Tänä vuonna haluan kirjoittaa teille muutaman sanan elefanttiystävistäni ja niiden ystävyyssuhteista.

Maya & Phoolkali 2017

Elefantit ovat tunnetusti hyvin perhe- ja lauma keskeisiä ja myös niiden ystävyyssuhteet ovat vahvoja. Jopa vuosikymmenien eron jälkeen ne muistavat toisensa ja nämä tapaamiset ovat aina erittäin

koskettavia. Youtubesta löytyy helposti esimerkiksi sirkuselefantti Shirleyn ja Jennyn jälleen-näkeminen.

Vuonna 2017 ollessani vapaaehtoistöissä Intiassa sain nähdä ensimmäisen kerran paikan päällä upeita ja koskettavia elefanttiystävyyksiä. Ensimmäisenä voisin mainita herttaisen kaksikon Peanutin ja Coconutin – tuttavallisemmin Coco. Nämä tytöt kuuluvat niin sanottuun ”pähkinälaumaan”. Ne pelastettiin yhtä aikaa sirkuksesta uroselefanttien Walnutin ja Macadamianin kanssa.

Elefantit pelastettiin vuonna 2015 ja Peanut oli silloin vain kuusivuotias ja Coco 12-vuotias. Nämä kaksi ovat aina olleet erottamattomat... varmasti rankat elämäkokemukset sirkuksessa toivat nämä nuoret tytöt vielä läheisimmiksi toisilleen.

Nähdessäni tytöt Wildlife SOS:n pelastus- ja suojelukeskuksessa vuonna 2017 olivat ne pelastettu muutamaa vuotta aiemmin, näin ne uudelleen kaksi vuotta myöhemmin syksyllä 2019 ja voi kuinka isoja tytöistä oli tullut! Jälleennäkeminen oli tunteellinen ja ikimuistoinen... ainakin minulle. Tytöt olivat yhtä erottamattomat ja herttaiset. Kun Coco muiskaisi pusun kärsällään Peanutin poskelle, meinasi onnen kyyneleet kihota silmiini. Tästä tapaamisesta valmistui kuluneella viikolla myös taulu. Pitkään olen halunnut maalata tytöt ja nyt vihdoinkin sille oli oikea hetki.

"Peanut & Coconut" Akryyli kankaalle, 2021

Olen viimeksi tainnut maalata elefanttitaulun lähes vuosi sitten Afrikan matkani jälkeen, kun maalasin upean Afrikan elefantti Craigin. Olen sen jälkeen maalaillut tilaustöitä ja harjoitellut muiden eläinten, kuten leijonien ja muiden kissaeläinten maalaamista. Voi, kuinka ihanaa oli taas maalata elefantteja! Niitä olen eniten maalannut ja siksi niiden maalaaminen on myös kaikkein vaivattominta ja helpointa. Tuntui tietyllä tavalla, että olin ”palannut kotiin”.

Toinen ihana ystävyyssuhde, jota en voi olla mainitsematta on elefantit Maya ja Phoolkali. Ne asustavat myös samaisessa Wildlife SOS:n keskuksessa ja ne ystävystyivät vasta paikan päällä keskuksessa. Peanutin ja Cocon tavoin ovat nämäkin tytöt erottamattomat. Ajoittain heidän laumaansa on yritetty tutustuttaa uusia pelastettuja elefantteja – mutta tuloksetta. Muistelen, että etenkin Phoolkali on suojeleva ystävänsä suhteen eikä laumaan noin vaan muut pääse. Mayasta ja Phoolkalista olen aiemmissa blogikirjoituksissani kirjoittanut. Niiden kanssa olen viettänyt eniten aikaa ja ehkä siksi näillä kahdella on erittäin rakas ja tärkeä paikka sydämessäni.

Maya pelastettiin vuonna 2010 ja Phoolkali liittyi perheeseen jokunen vuosi myöhemmin eli vuonna 2012.

Myös näistä tytöistä on syntynyt taulut... ja ne olivat muuten ihan ensimmäiset taulut näistä elefanteista. Ehkäpä joku päivä syntyy myös yhteistaulu... aika näyttää.

Ei kahta ilman kolmatta: Seuraava ystäväpari löytyy Thaimaan Elephant Nature Parkista. Jokia ja Sri Prae ovat hellyttävä kaksikko, jota muistelen aina lämmöllä ja seuraan niiden puuhia ahkerasti ENP:n somekanavilta. Jokia on sokea, joten sille ystävän tuki ja turva on etenkin korvaamatonta. Sen ensimmäinen ystävä ENP:Ssä oli elefantti nimeltä Mae Perm. Niiden ystävyys alkoi vuonna 1999 ja jatkui Mae Permin kuolemaan saakka eli vuoteen 2016 - niiden ystävyys oli ENP pisin. Mae Permin kuolema oli Jokialle iso isku ja suru, onneksi surun jälkeen paistoi taas aurinko ja Sri Praestä tuli Jokian uusi paras ystävä. 

Samanlaisia tarinoita löytyy ympäri maailmaa monia, mutta valitettavasti myös tarinoita yksinäisistä elefanteista löytyy ihan liikaa. Vähän väliä saamme kuulla kauheista – ja yksinäisistä oloista – pelastetuista elefanteista, jotka vihdoinkin pääsevät olemaan elefantteja ja tutustumaan, sekä ystävystymään lajitovereidensa kanssa. Kambodzaan Pakistanista pelastettu Kaavaan on alkanut luomaan uusi ystävyyksiä uuden kotinsa naaraselefanttien kanssa, innolla odotan miten ne ystävyydet kehittyvät.

Kaavanin tarinan on edennyt onnelliseen vaiheeseen, mutta vielä moni elefantti elää yksinäisyydessä täysin ilman oman lajitoverin tukea ja turvaa – Lucy Edmontonissa Kanadassa ja Anne Wiltshiressä Britanniassa ovat vain muutamia mainitakseni. Ranskassa pelastusta odottaa muun muassa Dumba - elefantti, joka löydettiin joku aika sitten piilotettuna kaatopaikkaa muistuttavan paikan vierestä. Sen olinpaikasta ei ole ennen tätä ollut tietoja vuoden 2018 jälkeen. Sen puolesta taistellaan parhaillaan ja toivon mukaan Dumba saa kunnian olla ensimmäinen Ranskan Elephant Havenin asukas! Dumban tilannepäivityksiä voi lukea Elefanttiniityn Facebook-sivustolta.

Vuoden vaihteessa yritykseni Sanelie Art on tehnyt uusia alue valtauksia ja alkuperäisten taulujeni  ja printtien lisäksi saatavilla on nyt mm super-ihania kangaskasseja ja mukeja. Niin kuin ennenkin, menee tuotosta 10 % hyväntekeväisyyteen, kohteena jo aiemminkin mainittu Elephant Haven Ranskassa. 

Huhtikuussa Wildlife SOS järjestää perinteisen hyväntekeväisyyshuutokaupan netissä, tänä vuonna kaksi minun alkuperäistä työtäni matkustaa Amerikkaan ja osallistuu huutokauppaan. 

Toivottavasti tämä meneillään oleva vuosi tuo mukanaan monia tärkeitä elefanttipelastuksia ja niiden myötä uusia, elintärkeitä ystävyyssuhteita. <3 

Halaus päiväänne!

Sanna

Linkkejä: 

https://linktr.ee/SanelieArt

https://wildlifesos.org/

https://www.elephanthaven.com/en/home

Dumba vetoomus

 

Loppuvuoden ajatuksia

Tuntuu kuin siitä olisi jo vuosia kun aloitin ensimmäisen kirjoittamaan tätä blogia, mutta eihän siitä niin pitkää aikaa ole! Ensimmäinen blogitekstini näki päivänvalon tämän vuoden huhtikuussa. Niin paljon on kuitenki tapahtunut sen esimmäisen kirjoituksen jälkeen. Ehkä näin vuoden lähestyessä loppuaan on siis hyvä kertailla vanhaa ja siirtää pikkuhiljaa katse kohti ensi vuotta. 

Aloittaessani tätä blogia olin juuri lopettanut yli vuoden kestäneen sosiaalisen median vapaaehtoistyön Save the Asian Elephants järjestölle - upea kokemus, joka opetti ja antoi minulle paljon. Tammikuussa olin myös ollut Thaimaassa ja ihanien elefanttien ohella saanut ison sysäyksen tehdä työtä jolla on tarkoitus ja auttaa elefantteja mahdollisimman paljon. Samaan aikaan ensimmäisenn elefantti-aiheinen taidenäyttely oli esillä Kauniaisissa LähelläDelissä.

Pikku hiljaa kesän aikana aloin löytää rohkeutta myös perustaa oman taideyrityksen tämän blogin ja sen Facebook-sivun rinnalle. Niinpä heinäkuussa syntyi Sanelie Art, yritykseni joka myy alkuperäisiä maalauksiani sekä niistä tehtyjä taideprinttejä. Maalauksillani haluan  tuoda yksittäisten elefanttien tarinat esille sekä kertoa yleisesti elefanttien ahdingosta mutta myös onnellisen lopun omaavia pelastustarinoita sekä tukea muutamaa aloittelevaa eläimiä auttavaa järjestöä. Pääasia kuitenkin itse taiteessa, toivon elefanttieni tuovan mahdollisimman paljon iloa ja onnea niiden uusille omistajille. 

 

Samoihin aikoihin kun Sanelie Art syntyi, järjestin myös koskettavan elefantti-dokumentin Love & Bananas Suomen ensi-ilta esityksen upean Lapinlahden Lähteen tiloissa. 

Voisi siis sanoa kevään ja kesän olleen hyvin vilkasta! Lokakuussa  palasin kahden vuoden tauon jälkeen Intiaan, elefantti-rakkauteni alkulähteille. Siitä matkasta kirjoittelinkin viime blogikirjoituksessani. Sen matkan jälkeen on omassa elämässä ollut vilkasta ja muun muassa putkiremontin takia kirjoittaminen ja  maalaaminen ovat ollut hieman tauolla. Nyt  sopivasti vuoden lopulla asiat ja kiireet alkavat helpottamaan ja olen muuttanut uuteen kotiin, jossa vielä järjestelemistä odottaa hieno taidehuoneeni. 

Ensi vuodelta odottavissa siis uusia elefanttimaalauksia, ja ehkäpä sekaan hypähtää myös muitakin eläimiä.. Helmikuussa Sanelie Artin taidetta on esillä Espoossa Karatalon aulassa. Tarkemmat tiedot kerron lähempänä, yksityiskohtien varmistuessa. 

Ennen helmikuun taidenäyttelyä allekirjoittanut suuntaa Keniaan tutustuamaan Afrikan elefantteihin ja muihin upeisiin eläimiin. Odotettavissa siis ehkä myös hieman Afrikka-teemaa uuteen näyttelyyn. Aika näyttää mitä ehtii taiteilla matkan jälkeen. 

Heti vuoden alussa siis useampi hieno juttu tiedossa. Tuttuun tapaan myös tämän blogin sivuilta voi lukea seuraavan matkani seikkailuista, kunhan kotiudun takaisin Suomen kamaralle matkani jälkeen. 

Haluan kiittää kaikkia blogini lukijoita tästä vuodesta, toivottavasti sekä tämä blogi että sen rinnalla elävä facebook- sivusto on lisännyt muun muassa tietoa elefanteista, turismin vaikutuksista villieläimiin ja eettiisistä paikoista tavata elefantteja. 

Oikein ihanaa Joulua ja onnellista uutta vuotta!

Sanna

Sannan kultaiset säännöt

Eläinsuojelu on ollut minulle hyvin tärkeä asia jo pitkään. Oman äänensä antaminen viattomien  eläinten puolesta, jotka eivät pysty puolustamaan itseään, voi olla hyvin palkitsevaa, varsinkin jos niiden puolesta puhuminen tuhansien muiden kanssa johtaa lopulta eläimen vapauttamiseen kurjista oloista. 

Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa: vaikka kuinka paljon jonkun tietyn eläimen tai eläinryhmän puolesta tekee työtä, jakaa ja allekirjoittaa vetoomuksia, ei eläintä kuitenkaan voida pelastaa.  Aina on myös moni muu jonossa odottamassa omaa pelastusvuoroaan. Kaikki tämä voi ajoittain olla hyvin raskasta ja ainakin minusta tuntuu, että se tuska imee ajoittain minusta kaikki voimat. 

Myös jo pelastettujen eläinten keskuudessa on surua, kun esimerkiksi rakastettu eläin kuolee joko pitkäaikaisen- tai äkillisen sairastumisen takia. Elefantit ovat hyvin empaattisia ja tunnetusti surevat pitkän aikaa kuolleita tovereitaan. Ne käyvät usein vuodesta toiseen kunnioittamassa kuolleen perheenjäsenensä muistoa. Ollessani vapaaehtoisena Intiassa, yksi heidän elefanteistaan - Mohan- oli hyvin sairas ja valitettavasti kuoli muutama päivä kotiinpaluuni jälkeen ja sitä jäi suremaan niin sen elefantti- kuin myös ihmisperhe ja tuhannet ihmiset ympäri maailmaa. Jokunen viikko sitten ikuiseen uneen nukahti myös upea Wassana Thaimaan Sunshine for Elephants projektissa, jossa vierailin tammikuussa. Hänen kuolemaansa käsittelin maalaamani taulun muodossa. Viimeisin suru-uutinen kohtasi elefanttipiirejä tänään uutisen Giudan äkillisestä kuolemasta leviten sosiaalisessa mediassa elefantti-ystävien keskuudessa. Guida oli yksi kolmesta Brasiliassa sijaitsevan Global Sanctuary for Elephantsin asukkaista. Näissä tilanteissa tieto siitä, että eläin sai olla viimeiset vuodet hyvässä paikassa tuo lohtua surun keskellä. 

Wassanan muistoksi maalaamani taulu. 

Miten meidän sitten pitäisi suhtautua kaikkeen siihen kärsimykseen mitä näemme ympärillämme, oli sitten kyseessä ihmisen, eläimen tai itse Äiti Maan tuska? Tämän tekstin avulla yritän hieman avata  lisää omia ajatuksiani ja kokemuksiani asian suhteen. 

Minä olen ns. erityisherkkä ( HSP = Highly sensitive person) joka lyhyesti selitettynä tarkoittaa ihmistä, joka reagoi tavallista herkemmin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin. Koen herkkyyden olevan ajoittain erittäin positiivinen ominaisuus, mutta myös hyvin voimia vievää ja henkisesti kuormittavaa. Kun puhutaan eläinsuojelusta, voi se ilman tätä ominaisuuttakin olla hyvin raskasta. 

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa ja se sanonta on erittäin osuva kun puhutaan eläimistä, niiden oikeuksista ja niiden suojelusta. On päiviä, jolloin tuntuu ettei pysty käsittelemään enää yhtään surullista uutista ja on pakko sulkea tietokone, älypuhelin ja TV - sulkea kokonaan julma maailma hetkeksi pois mielestä. Mutta samaan aikaan koen, etten voi sivuuttaa tuskaa ympärilläni ja olla tekemättä mitään. Näiden kahden toiminnan ja tuntemuksen välillä pyrin jatkuvasti löytämään kultaisen keskitien sallimalla itselleni luvan unohtaa maailman tuska hetkeksi ja sitten osan ajasta keskityn täysillä eläinten auttamiseen tavalla tai toisella. Pitää aina muistaa huolehtia itsestään ensin, jotta pystyy auttamaan toisia. "tyhjästä kupista on vaikeaa kaataa". 

Minulle parhain tapa "ladata akut" on maalaaminen ja taide koko sen upeassa kirjossaan. Yllättäen ja pikkuhiljaa taiteesta on tullut yksi tapa minulle tuoda elefantti-asiaa julkisuuteen ja toivon mukaan myös tulevaisuudessa tapa auttaa konkreettisesti tätä upeaa lajia. Taiteessani keskityn pääasiassa niihin upeisiin voiton hetkiin ja onnellisiin tarinoihin. Jokainen maalaamani taulun "muusana" ja mallina ovat tapaamani pelastetut elefantit. 

Maya nauttii vapaudestaan Intiassa 2017 

Tämän blogin ja Facebook-sivuston perustaminen, vapaaehtoistöiden ja taiteen tekemisen ohella, on minun henkilökohtaisesti suurin tapa vaikuttaa ruohonjuuritasolla. Meidän jokaisen on löydettävä meille itselle mielekkäin tapa elää, olla ja halutessaan auttaa toisia. Silloin, etenkin me erityisherkät, jaksamme hieman paremmin. Välillä blogia kirjoittaessani tai Facebook sivustolla artikkeleja ja vetoomuksia jakaessani pyrin laittamaan itseni toisten, eli teidän lukijoiden, asemaan. Vaikka olen herkkä, olen kovettanut jo tietyllä tasolla sydämeni elefanttimaailman julmuuksiin - vaikka onneksi kaikelta ei voi sydäntään kovettaakaan- esimerkiksi jo pelkästään Phajaanin ajatteleminen saa joka kerta kyyneleet silmiini. Phajaania olen jo lyhyesti aiemmassa kirjoituksessani käynyt läpi, mutta kerrattakoon sen tarkoittavan villin elefantin "kesyttämistä", ns. "sielun murskausta" eli vähintään viikon jaksoa, jonka aikana elefanttia kidutetaan kammottavilla menetelmillä kunnes se unohtaa olevansa villieläin. Välillä siis pohdin, onko jakamani tieto liian paljon joillekin teistä? En kuitenkaan halua ahdistaa teitä ihania lukijoitani ja ajaa teitä pois blogini ääreltä kauhunsekaisin tuntein. Pyrin jakamaan, niin blogini sekä Facebook sivuni puolella,  enemmän onnellisia juttuja, pelastamistarinoita ja esittelemään turvapaikoissa tai vapaana luonnossa elävien elefanttien tarinoita. En kuitenkaan myöskään halua - enkä voi- unohtaa sitä kolikon pimeämpää puolta. Jos emme tiedä mikä on vikana, emme pysty tekemään muutosta omassa käytöksessämme tai ajatusmaailmassamme. 

Mielenosoituksessa Intian temppelielefanttien puolesta Lontoon Intian suurlähetystön edessä 2018. 

Meillä Suomessa ei enää ole elefantteja sirkuksissa, eikä muutenkaan niitä täältä löydy. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö meillä olisi paljon parannettavaa siinä, miten kohtelemme elefantteja. Suurin tapa miten voimme vaikuttaa elefanttien, ja muidenkin eläinten, hyvinvointiin on oma käyttäytymisemme ulkomailla matkustettaessa: ei elefanttilla ratsastusta, ei villieläinselfieitä, villieläinesityksiä, kuten esim. vesieläinpuistojen delfiini- ja valasshowt. Esimerkiksi surullisen kuuluisat selfiet huumattujen ja kahlittujen tiikereiden kanssa ovat järkyttäviä. Omilla valinnoillamme  voimme tehdä isoimman muutoksen. Jos kukaan ei halua enää tiikeriselfieitä tai ratsastaa elefantilla, ei sille bisnekselle ole enää tarvetta. 

Pelkästään eläinsuojelu-asioiden ja niihin liittyvän tuska ei ole ainoa voimia vievä asia, uskon että seuraavan asian kohdalla monet meistä pystyvät samaistumaan: puhun nyt siitä, miten paljon auttamista on tarpeeksi? Tuntuu loputtomalta suolta pelkästään esimerkiksi kävellä Helsingin keskustassa ja väistellä jatkuvalla syötöllä arvokasta työtä tekeviä "feissareita" eli ihmisiä jotka tarjoavat ihmisille mm. mahdollisuutta alkaa kuukausilahjoittajaksi. Järjestöjä on monia, ja kaikki ajavat todella hyviä asioita - oli sitten kyseessä luonnon- tai eläinsuojelu, ihmisoikeudet tai jokin muu hieno kohde. Vuosia olin mukana tukemassa kuukausilahjoittana lukuisia eri järjestöjä, mutta jossain vaiheessa on pakko rajata ja keskittyä vain yhteen, tai korkeintaan kahteen sydäntä lähellä olevaan asiaan ja kohteeseen. Isäni sanoja lainatakseni: " Sinä et voi pelastaa koko maailmaa". 

Vaikka välillä tuntuu pahalta, on täysin hyväksyttävää sanoa ei ja keskittyä vain pieneen osaan tarjolla olevista mahdollisuuksista auttaa. Ei määrä vaan laatu. Avun täytyy kuitenkin tulla suoraan sydämestä eikä velvollisuuden tunteesta. 

Vaikka ajoittain vielä koen ahdistusta siitä, että olen lopettanut joitain kuukausilahjoituksia ja vapaaehtoistyövelvollisuuksiani, pääasiassa olen ylpeä ja iloinen päätöksistäni. Nyt pystyn auttamaan enemmän niitä järjestöjä, joiden toiminnan koen kaikista eniten lähellä sydäntäni. 

Tämän tekstin loppuun voisin siis tehdä pienen yhteenvedon, miten selvitä ja toimia tässä isossa maailmassa, joka on täynnä apua tarvitsevia ja täynnä vääryyksiä, jotka odottavat muutosta parempaan. 

Kutsun näitä "Sannan kultaisiksi säännöiksi": 

• Pidä itsestäsi huolta - on täysin hyväksyttävää ottaa "aikalisä" tarvittaessa.
• Älä anna surullisten uutisten masentaa ja musertaa - keskity positiivisiin asioihin enemmän. 
• Et ole yksin auttamassa koko maailmaa - keskity itselleni tärkeimpiin kohteisiin. 
• Matkustaessa maailmalla toimi eettisesti kohdatessasi villieläimiä - omilla valinnoillamme on suuri vaikutus. 

Museopäivä

Kävin tänään katsomassa koskettavaa taidetta Suomen Kansallismuseossa Helsingissä. Siellä on parhaillaan kaksi eri vaihtuvaa näyttelyä, jotka molemmat liittyvät villieläimiin. 

Inherit the Dust - Nick Brandtin valokuvia 

Tämä näyttely oli se syy,  mikä sai minut hyppäämään bussiin ja suuntamaan kohti Helsinkiä, enkä hypännyt bussiin turhaan! Näyttely lumosi minut vaikuttavilla kuvillaan heti astuttuani ensimmäiseen saliin. 

Kuvat ovat brittiläisen valokuvaaja Nick Brantin käsialaa ja hän on upeasti ja koskettavasti saanut dokumentoitua - lähes kahden kymmenen vuoden ajan- jatkuvassa muutoksessa olevaa Itä-Afrikan luontoa ja sen uhanalaisia eläimiä.  

Näyttely koostuu 27 isokokoisesta panoraamakuvasta ja ne on sijoiteltu useaan eri saliin. Kaikki kuvat ovat mustavalkoisia ja niissä näkyy luonnollisessa koossa kuvia villieläimistä. Kuvat on sijoitettu paikkoihin, jotka ennen olivat villieläinten asuinalueita, mutta nykyään ihmisen valtakuntaa ja hyvin erilaisia kuin eläinten niissä asuessa. Sarvikuonojen, elefanttien, leijonien ja apinoiden kuvat on muun muassa sijoitettu kaatopaikoille ja tehtaille. 

En usko aiemmin olleeni näyttelyssä, joka olisi koskettanut niin paljon ja niin monella tapaa. Nämä mustavalkoiset ja isot valokuvat lumoavat jo pelkästään koollaan, puhumattakaan niiden sanomalla ja tunteikkuudellaan. Näyttelyn tarkoituksena onkin saada meidät miettimään sitä perintöä, jonka jätämme jälkeemme.. vai jätämmekö mitään muuta kuin tuhkaa? 

Inherit the Dust- näyttely on esillä Kansallismuseossa ajalla 5.4 - 1.9.2019

Jälkiä

Jo lipunmyynnissä minulle suositeltiin, että Inherit the Dustin ohella kannattaa käydä toisessakin, pienemmässä näyttelyssä. Kyseessä oli Jälkiä- näyttely, joka löytyy Kansallismuseon myymälän taka-osasta. Jo Inherit the Dust näyttelyn aikana olin nähnyt yhden tämän näyttelyn "esineistä" eli elefantin jalan onttona ja yksin lasin takana. Se sai niskakarvani pystyyn ahdistavuudellaan. On kauheaa nähdä itselleen niin rakkaan eläimen ruumiinosan täysin eri paikassa ja käyttötarkoituksessa kuin sen pitäisi olla. Siellä Kansallismuseon pienellä kahden salin yhdistävällä käytävällä tirautin päivän ensimmäiset itkut. 

Niin kuin Inherit the Dust, myös tämä näyttely käsitteli ihmisen ja eläinten suhdetta. Tämä vaan hieman eri näkökulmasta: Näyttely oli täynnä esineitä ja vaatteita, jotka oli tehty eläimistä, mukana myös luonnontieteellisiä näytteitä. Näyttely-esineiden ohella oli mahdollista lukea historiaa ihmisen ja eläinten suhteesta. Esille oli otettu jo tässä blogissakin käsiteltyjä aiheita, kuten villieläinten käyttö työeläiminä ja esiintyjinä, mutta myös esimerkiksi kotieläinten käytön terapia-eläiminä. 

Esillä olevat esineet järkyttivät herkkää sieluani, enkä pystynyt olemaan itkemättä lisää. Etenkin norsunluun salametsästys Afrikassa on aihe, jota kukaan ei ole pystynyt Suomessakaan olemaan kuulematta, mutta kun silmien edessä on kasa erilaisia norsunluusta tehtyjä esineitä ja norsun syöksyhampaita, tekee se koko asiasta vielä astetta todellisempaa. 

Myös turkit, pääkallo ja eläinten muut osat saivat kylmät väreet nousemaan pintaan. Katsellessani norsujen syöksyhampaita ja onttoja norsujen jalkoja lasin takaa, kuulin vieressäni olevan äidin kertovan lapsilleen tarinoita juuri elefanttien ahdingosta ja salametsästyksestä niiden syöksyhampaiden takia. Kaiken sen ahdistuksen keskellä tajusin vihdoin näyttelyn loistavuuden ja tärkeyden: Tällä tavalla ihmiset oppivat ja näkevät ehkä asioita hieman erilailla - eläinten näkökulmasta. Hyviä ihmisiä muutoksen tuomisessa ovat juuri äidit, isät, muut läheiset ja  vaikkapa opettajat kouluissa. Muutos parempaan lähtee lapsista ja siitä miten me heitä opetamme kunnioittamaan luontoa, eläimiä ja koko maailmassa. 

Vaikka Jälkiä- näyttely järkyttikin minua joillain osioillaan, olen tyytyväinen että kävin sen katsomassa. Suosittelen. 

Jälkiä- näyttely on esillä Kansallismuseossa 5.4 - 4.8.2019. 

Phoolkali

Blogini yksi aiheista on esitellä minulle tuttuja, tapaamiani norsuja. Aiemmin kerroin teille Mayan tarinan, joten luonnollinen jatkumo sille on kertoa myös Mayan parhaan ystävän tarina. Tämä ihana elefantti sulatti minun sydämeni jo ensitapaamisella: Saanko esitellä Phoolkali!

Mitä enemmän tutustuin jokaiseen elefanttiin, sitä enemmän heidän taustatarinansa koskettivat. Phoolkali pelastettiin vuonna 2012 ja se oli tuolloin arviolta 55 vuotias, eli tänä päivänä Phoolkali on jo päässyt arvokkaaseen reilun 60 vuoden ikään. 

Ennen pelastusta Phoolkali työskenteli kerjäävänä elefanttina, ansaiten omistajalleen rahaa kuumilla kaduilla kerjäten. Sen jalat menivät kammottavaan kuntoon ja muutenkin sen huolenpito oli ala-arvoista, johtaen lopulta sen toisen silmän sokeutumiseen. 

Nykypäivänä sen jalat ovat jo paljon paremmassa kunnossa ja muutenkin elämä hymyilee. Hindin kielellä "Phoolkali" tarkoittaa Kukkivaa kukkaa, ja juuri niin tuntuu että sille on nykyisessä kodissaan käynyt: se on vihdoinkin päässyt puhkeamaan kukkaan ja olemaan onnellinen. Vaikka vanha elämä ajoittain kummitteleekin erilaisten vaivojen muodossa, on apu onneksi kuitenkin lähellä ja keskuksen omat lääkärit ja hoitajat pitävät asukkaista erinomaista huolta.

Phoolkali, Akryyli 2018. 

Jokapäiväiset kävelyt Phoolkalin kanssa ovat jääneet ikuisesti minun mieleeni. Kun Maya oli usein meidän lähellä banaaneja odottaen, Phoolkali otti enemmän etäisyyttä ja meni itsekseen pellon laitan nauttimaan rauhasta ja omasta ajastaan. Usein se oli jonkun puun kimpussa etsien hyvää oksaa jonka repiä "matka evääksi" kotimatkaa varten. Elefanteilla on ihan uskomattoman tarkka sisäinen kello, hoitajan ei tarvinnut sanoa mitään, kun Phoolkali lähti päivittäin tismalleen samaan aikaan automaattisesti kotia kohti... taisi se kuitenkin , Mayan tavoin, käydä hieman banaaneja kärkkymässä ennen paluumatkaa.

Oli ihanaa vaan istua puun varjossa, Intian iltapäivä-auringon alla, Phoolkalin puuhasteluja seuraten. Siitä huokui levollinen rauha, tyytyväisyys ja rakkaus.

Phoolkali on keskuksen "taiteellisin" elefantti, enkä nyt todellakaan tarkoita, että se itse maalaisi tauluja. Elefanttien pakottaminen maalaamiseen on järkyttävää ja tuomitsen sen täysin. Phoolkalin kohdalla taiteen tekeminen tarkoittaa sen jalanjäljen painattamista taideteoksiksi. Itselläni on Phoolkali- huivi sekä postikortteja. Näitä tuotteita myydään keskuksen pienessä kaupassa ja tuotot menevät suoraan elefanttien ja muiden  eläinten auttamiseksi. Täytyy myöntää, että hieman "höpsähdin" shoppailemaan kaikenlaista ihanaa elefantti-juttua kotiin vietäväksi... onneksi rahat menivät hyvään tarkoitukseen ja samalla sain lisää ihania muistoja ajastani Intiassa mukaan vietäväksi.

Phoolkalin jalanjälki-kortteja 

Elefantit ja taide

Yksi rakas asia elämässäni - elefanttien ohella- on taide. Oli sitten kyseessä oma tai toisten tekemä taide. Olen maalannut niin kauan kuin muistan; lapsena maalausteni ja piirustusteni aihe oli yleensä kissat. Vaikka maalaan myös kissoja sekä muita aiheita edelleenkin, ovat elefantit vallanneet ison osan maalausteni aiheista viime vuosina, etenkin Intian matkani jälkeen. 

Haluankin nyt jakaa muutamia maalauksiani teidän kanssa. 

Laxmi, 2019

Ennen Intian matkaa olin jo maalannut muutaman elefantin, niistä ensimmäinen on tässä: 

The Happy Elephant, 2016

Hauska yhteensattuma jonka juuri tajusin on, että kuvan elefantti kävelee iloisesti niityllä.. taulu sopii siis hyvin tähän blogiin ja sen nimeen. 

Tuon taulun jälkeen on syntynyt paljon uusia elefantteja ja niistä on tullut tyyliltään melko erilaisia kuin tästä ensimmäisestä iloisesta elefantista. 

Intiassa viettämäni ajan jälkeen aloin maalaamaan siellä tapaamiani tuttuja ja rakkaita elefantteja. Se tuntui tuovan maalauksiini täysin uutta tyyliä ja energiaa. Pyrin luomaan joka tauluun sitä samaa tunnetta, jota koin ollessani kyseisen elefantin lähellä. Jokainen elefanteista on niin oma persoonansa ja on mahtavaa maalata ja päästää ne valloilleen maalauspohjalla.. En ikinä ennen maalaamisen aloittamista tiedä minkälainen taulusta tulee. 

Viime kirjoituksessani kerroin ihanan Mayan tarinan, se pääsi myös ensimmäisenä taulujen malliksi. Tämä taulu aloitti myös sarjan, jonka jonain päivänä toivon saamani valmiiksi: Tavoitteena on maalata kaikki Intiassa tapaamani pelastetut elefantit. Projektia hieman "häiritsee" muut matkani ja siellä tapaamani toiset elefantit.. jotka myös haluavat epätoivoisesti päästä taulujeni malleiksi. 

Maya, 2018

Mayan ohella taulujeni malleiksi ovat olleet muun muassa Chanchal ja Bijli ja tekstin alussa esiintyvä herttainen Laxmi. Nämä kolme elefanttia muodostavat yhden Wildlife SOS:n elefanttilaumoista. 

Chanchal, 2018

Bijli, 2018 

Niin kuin aiemmin mainitsin, en koskaan ennen maalaamisen aloitusta tiedä minkälainen taulu on tuloillaan. Toinen asia, jota en aina tiedä on taulun malli; Olen useasti päättänyt maalata jonkun tietyn elefantin, mutta siitä huolimatta jokin pieni ääni pääni sisällä on jatkanut kuiskailujaan... Ei siis ole jäänyt muuta mahdollisuutta kuin vaihtaa elefantti toiseen. Jokaisen elefantin "syntymiselle" on aikansa, eikä edes itse taiteilija pysty siihen vaikuttamaan. 

“If I create from the heart, nearly everything works; if from the head, almost nothing.” 

Marc Chagall 

Alku

Tässä se nyt on, minun oma blogi! Haaveenani on jo pitkään ollut aloittaa sellainen ja nyt koen oikean ajan tulleen! 

Elämässäni on paljon kiinnostuksen kohteita, mutta yksi ehdottomasti rakkain niistä on elefantit, joten miettiessäni blogin aihetta ei minun tarvinnut miettiä kauaa.. tai jos ihan totta puhutaan, elefantit saivat minut miettimään blogin kirjoittamista! Ympäri maailmaa on monia hienoja järjestöjä, blogeja ja facebook- sivustoja jotka on omistettu näille upeille eläimille, mutta Suomesta ei minun tietääkseni samanlaisia sivustoja löydy - ennen tätä. 

Kirjoitusteni avulla tahdon viedä teidät kanssani matkalle mm. elefanttien ihmeelliseen maailmaan, oli sitten kyseessä omia henkilökohtaisia tarinoita näiden majesteettisten eläinten kanssa, maalaamaani taidetta, valokuvia tai kertomuksia elefanteista maailmalla, tämä sivusto on paikka niille kaikille. Ajoittain täällä saattaa olla myös juttuja muista minulle rakkaista aiheista, mutta pääpaino on elefanteissa. 

Minä ja Maya 2017, Wildlife SOS, Intia.