Loppuvuoden ajatuksia

Tuntuu kuin siitä olisi jo vuosia kun aloitin ensimmäisen kirjoittamaan tätä blogia, mutta eihän siitä niin pitkää aikaa ole! Ensimmäinen blogitekstini näki päivänvalon tämän vuoden huhtikuussa. Niin paljon on kuitenki tapahtunut sen esimmäisen kirjoituksen jälkeen. Ehkä näin vuoden lähestyessä loppuaan on siis hyvä kertailla vanhaa ja siirtää pikkuhiljaa katse kohti ensi vuotta. 

Aloittaessani tätä blogia olin juuri lopettanut yli vuoden kestäneen sosiaalisen median vapaaehtoistyön Save the Asian Elephants järjestölle - upea kokemus, joka opetti ja antoi minulle paljon. Tammikuussa olin myös ollut Thaimaassa ja ihanien elefanttien ohella saanut ison sysäyksen tehdä työtä jolla on tarkoitus ja auttaa elefantteja mahdollisimman paljon. Samaan aikaan ensimmäisenn elefantti-aiheinen taidenäyttely oli esillä Kauniaisissa LähelläDelissä.

Pikku hiljaa kesän aikana aloin löytää rohkeutta myös perustaa oman taideyrityksen tämän blogin ja sen Facebook-sivun rinnalle. Niinpä heinäkuussa syntyi Sanelie Art, yritykseni joka myy alkuperäisiä maalauksiani sekä niistä tehtyjä taideprinttejä. Maalauksillani haluan  tuoda yksittäisten elefanttien tarinat esille sekä kertoa yleisesti elefanttien ahdingosta mutta myös onnellisen lopun omaavia pelastustarinoita sekä tukea muutamaa aloittelevaa eläimiä auttavaa järjestöä. Pääasia kuitenkin itse taiteessa, toivon elefanttieni tuovan mahdollisimman paljon iloa ja onnea niiden uusille omistajille. 

 

Samoihin aikoihin kun Sanelie Art syntyi, järjestin myös koskettavan elefantti-dokumentin Love & Bananas Suomen ensi-ilta esityksen upean Lapinlahden Lähteen tiloissa. 

Voisi siis sanoa kevään ja kesän olleen hyvin vilkasta! Lokakuussa  palasin kahden vuoden tauon jälkeen Intiaan, elefantti-rakkauteni alkulähteille. Siitä matkasta kirjoittelinkin viime blogikirjoituksessani. Sen matkan jälkeen on omassa elämässä ollut vilkasta ja muun muassa putkiremontin takia kirjoittaminen ja  maalaaminen ovat ollut hieman tauolla. Nyt  sopivasti vuoden lopulla asiat ja kiireet alkavat helpottamaan ja olen muuttanut uuteen kotiin, jossa vielä järjestelemistä odottaa hieno taidehuoneeni. 

Ensi vuodelta odottavissa siis uusia elefanttimaalauksia, ja ehkäpä sekaan hypähtää myös muitakin eläimiä.. Helmikuussa Sanelie Artin taidetta on esillä Espoossa Karatalon aulassa. Tarkemmat tiedot kerron lähempänä, yksityiskohtien varmistuessa. 

Ennen helmikuun taidenäyttelyä allekirjoittanut suuntaa Keniaan tutustuamaan Afrikan elefantteihin ja muihin upeisiin eläimiin. Odotettavissa siis ehkä myös hieman Afrikka-teemaa uuteen näyttelyyn. Aika näyttää mitä ehtii taiteilla matkan jälkeen. 

Heti vuoden alussa siis useampi hieno juttu tiedossa. Tuttuun tapaan myös tämän blogin sivuilta voi lukea seuraavan matkani seikkailuista, kunhan kotiudun takaisin Suomen kamaralle matkani jälkeen. 

Haluan kiittää kaikkia blogini lukijoita tästä vuodesta, toivottavasti sekä tämä blogi että sen rinnalla elävä facebook- sivusto on lisännyt muun muassa tietoa elefanteista, turismin vaikutuksista villieläimiin ja eettiisistä paikoista tavata elefantteja. 

Oikein ihanaa Joulua ja onnellista uutta vuotta!

Sanna

Onnen kyyneleitä ja uusia ystäviä

Viime blogikirjoituksestani on vierähtänyt aivan liian pitkä aika. Loppukesä ja syksy on ollut hyvin kiireistä aikaa, mutta nyt vihdoinkin istahdan taas koneen ääreen ja kirjoittelen viime aikaisia kuulumisia.

Kesä meni nopeasti Sanelie Art – yritykseni perustamisen sekä Love & Bananas dokumentin Suomen esityksen järjestämisessä. Eilen palasin Intiasta, elefantti-rakkauteni alkulähteiltä, siitä nyt haluankin teille kertoa. 

Chanchal, Laxmi ja Bijli kävelyllä

Niin kuin olen aiemmin kertonut, oli vuoden 2017 Intian matka ja vapaaehtoistyö Wildlife SOS:n karhujen ja elefanttien kanssa elämäni totaalisesti mullistanut kokemus. Voitte vain kuvitella kuinka innoissani olin paluusta, joka itseasiassa tapahtuikin hieman sattumalta. Tutustuin kesän aikana toiseen eläinrakkaaseen suomalaiseen, joka oli myös ollut samassa paikassa vuosi sitten vapaaehtoistöissä ja oli nyt keräämässä ryhmää mukaansa uudelle reissulle. Niinpä reilu viikko sitten, kuin kohtalon johdattamana, istahdin lentokoneeseen ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa ja lähdimme kohti uutta seikkailua Intiassa. 

Matkan järjesti siis toinen eläintenystävä Tiina Tiitinen ja hänen yrityksensä Salty Pineapple Wellness. Tämä reissu oli hänen yrityksensä ensimmäinen laatuaan ja jatkoa varmasti seuraa. 

Ensimmäisellä kerralla matkatessani Mathuraan elefanttien ja karhujen luo olin reissussa yksin ja paljon erilaisia pelkoja mielessä, innostuksen ja vatsassa lentävien perhosten ohella. Tällä kertaa tunsin pääasiassa vain intoa ja iloa paluun takia. Tiesin jo, että pääsen paikkaan, jossa sekä meistä vapaaehtoisista ja etenkin eläimistä sekä koko yhteisöstä välitetään ja pidetään huolta. Eniten jännitin tunnistavatko rakkaat elefanttini minua vielä kahden vuoden jälkeen. 

Sydämeni täyttyi onnesta saapuessamme sunnuntai- iltapäivällä vapaaehtoisten talolle ja päästessäni majoittumaan samaan huoneeseen, jossa asuin viime kerrallakin – olin tullut kotiin. 

Seuraavana aamuna iloinen ryhmämme suuntasi kohti karhuja eli Wildlife SOS Bear Rescue Centreä. Siellä aloitimme perehdytyksen heidän keskukseen ja siellä asuviin karhuihin, joita on siellä 170. Iltapäivällä perehdytys jatkui elefanttien luona Wildlife SOS Elephant Conservation and Care Centre:ssä ja heidän 22 elefanttinsa kanssa. Koko viikon vuorottelimme karhujen ja elefanttien välillä. Oli ihanaa tutustua myös hieman enemmän karhuihin, näihin ihaniin karvapalloihin, joiden kanssa viimeksi vietin melko vähän aikaa. 

Moni asia oli elefanttien luona muuttunut viime käyntini jälkeen, mutta kaikki muutokset ovat elefanttien hyväksi ja olin luonnollisesti iloinen niiden puolesta. Vielä viime reissullani pääsimme vielä mm. pesemään ja ruokkimaan niitä. Nyt suurin osa vierailijoiden sekä vapaaehtoisten interaktiosta elefanttien kanssa on lopetettu, mutta ei huolta: vaikka elefantteihin ei saa enää koskea, pääsee niiden arkea ja elämää seuramaan kuitenkin läheltä ja etenkin auttamaan monin eri tavoin vapaaehtoisjakson aikana. Kaikki muutokset ovat hyvin samassa linjassa yleisten suositusten kanssa, eli mitä vähemmän interaktiota elefanttien kanssa sitä parempi. Viime käyntini jälkeen myös Intian ensimmäinen - ja ainoa - elefanttisairaala on nähnyt päivänvalon ja pääsimme tähän upeuteen myös tutustumaan sekä sen vieressä olevaan "Field of Dreamsiin" eli uuteen paikkaan jossa myös osa elefanteista asuu. Viime vierailuni jälkeen on myös uusia elefantteja pelastettu. Field of Dreamsillä asuu mm. jokin aika sitten pelastetut Holly ja Kalpana, mutta valitettavasti niitä emme päässeet tapaamaan. Priyankan näimme, tämä kovia kokenut kaunokainen on myös yksi uusimmista pelastetuista elefanteita. Myös muun muassa iki-ihanat, paikan nuorimmat elefantit, Peanutin ja Coconutin saimme tavata. Tytöt olivat kasvaneet hurjasti viime käyntini jälkeen. 

Peanut ja Coconut

Olin tällä reissulla paljon rauhallisempi kuin viimeksi, mutta täytyy myöntää nähdessäni rakkaat elefanttini ensimmäistä kertaa kahden vuoden tauon jälkeen ei tunneryöpyltä voitu välttyä. Pari krokotiilin kyyneltä piti vuodattaa onnesta näiden upeiden eläinten edessä.. ja haluatte ehkä tietää vastauksen alussa tekemääni pohdintaan: kyllä, haluan uskoa, että ainakin osa elefanteista tunnisti minut edelleen. 

Elefanttien tapaamisen ohella myös työntekijöitä oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa. Etenkin heidän sydämelliset vastaanotot tekivät paluusta entistäkin paremman kokemuksen. 

Viikon aikana ryhmämme pääsi mm. pesemään niin karhujen kuin elefanttienkin uima-altaita, leikkaamaan hedelmiä, jakamaa puuroa, puhdistamaan eläinten aitauksia, rakentamaan kiipeilytelineitä karhuille ja paljon muuta. 

Ryhmämme tutustui toisiinsa päivä päivältä enemmän ja onnellisena voin sanoa saaneeni elämääni kasan uusia ja mahtavia ystäviä. Yhdessä koimme myös kokemuksen nimeltä Intia. Tämä upea maa on täynnä ristiriitoja: saman kadun varrella voi nähdä kodittomia lapsia ryysyissä kerjäämässä ruokaa ja parin sadan metrin päässä varakkaat hyvin puetut lapset ovat lähdössä kouluihinsa. Lukuisten eläinten näkeminen kaduilla roskan ja melun keskellä on myös sydäntä riipaiseva näky, mutta onneksi on sellaisia järjestöjä kuten Wildlife SOS jotka tekevät parhaansa ajoittain vaikeissakin olosuhteissa. Päällimmäisenä muistoissa tulee olemaan ihanat ihmiset, eläimet, värit sekä mausteet… ja liikenteen ajoittaisen kaoottisuuden. 

Viikon aikana saamani ihanat muistot auttavat selviytymään tulevasta Suomen pimeästä ja kylmästä talvesta. En voi olla muuta kuin kiitollinen etenkin elefanteille, koska rakkaudesta niihin olen saanut elämääni myös ystäviä ympäri maailmaa. En tiedä mitään mahtavampaa kuin jakaa upeita kokemuksia saman henkisten ihmisten – laumani – kanssa. 

Namaste!

Lisätietoja Wildlife SOS:tä, heidän eläimistään ja vapaaehtoistyömahdollisuuksista: www.wildlifesos.org

Tiinan Salty Pineapple Wellnessin löytää mm. Facebookista: https://www.facebook.com/byTipu/

Mm. Elefantti-aiheisia maalauksiani löytyy Sanelie Art Facebook- sivulta:  www.facebook.com/sanelieart/

Matkalla elefanttien kanssa

On kulunut reilu viikko Love & Bananas dokumentin esityksestä Lapinlahden Lähteellä. Esityksen järjestäminen oli iso haave minulle ja tapahtuman järjestäminen kesti noin puoli vuotta ensimmäisestä ajatuksesta toteutuneeseen tapahtumaan. 

Matkustettuani Thaimaahan ja vierailtuani Elephant Nature Parkissa ja tavattuani Noi Naan, koin ettei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin järjestää dokumentin esitys Suomeen - minun oli pakko kuunnella sisäistä ääntäni.. ja onneksi kuuntelin!

Mutta mitkä asiat tuon Thaimaan matkan lisäksi saivat minut järjestämään tilaisuuden? Mennään hetkeksi ajassa taaksepäin: Olen jo aiemmin jakanut kokemuksiani Intiassa ja siitä, miten se matka aloitti huikean muutoksen elämässäni, mutta en ole tainnut kertoa mitä matkan jälkeen on tapahtunut. Palasin Suomeen kahden viikon Intian matkani jälkeen lokakuun lopussa ja tuntui, että koko maailma oli erilainen. Mikään "vanhassa elämässäni" ei tuntunut enää miltään ja arki Suomessa ahdisti. Tuntui, että olin nähnyt elämäntyylin joka tuntui juuri oikealta - se oli jotain mitä olin jo pitkään etsinyt.. Tyyli josta puhun on eläinten auttaminen ja ihmisten tiedottaminen eläinsuojeluasioissa. 

Jatkoin elämääni Suomessa töitä tehden ja samalla pohtien, miten voisin päästä auttamaan elefantteja Suomesta käsin, tai joskus jopa muuttamaan ulkomaille lähemmäs näitä upeita eläimiä. Otin yhteyttä suoraan eri elefanttien turvapaikkoihin ja kysyin neuvoja. Saamani neuvot saivat minut miettimään mm. villieläinten hoitajaksi opiskelua ja harjoittelujaksoa elefanttien parissa. Jostain syystä kuitenkaan tämä vaihtoehto ei tuntunut minulle täydelliseltä vaihtoehdolta. Eri vaihtoehtoja mietiskellessäni aloitin sosiaalisen median vapaaehtoisena englantilaiselle Save The Asian Elephants järjestölle. Se oli oivallinen tapa verkostoitua ja saada kokemusta elefantti-aiheisten uutisten etsimisessä ja referoimisessa. Jaon järjestön Facebook ja Twitter sivuille joka viikko 1- 2 elefantti-aiheista uutista, tehden niihin lyhyet englanninkieliset esittelyt aiheesta. Aluksi se jännitti paljon, mutta pian se meni jo ihan rutiinilla ja sain kiitosta työstäni. 

Huhtikuussa 2018 elefantit saivat minut matkustamaan Lontooseen ja osallistumaan Intian lähetystön edessä pidettävään mielenosoitukseen Intian temppelielefanttien oikeuksien puolesta. Oli todella upea kokemus osallistua samanhenkisten ihmisten kanssa ja taistella tärkeän asian puolesta. Asia tuli hyvin henkilökohtaiseksi kun mielenosoituksessa olevissa plakaateissa oli myös minulle tutun, Intiassa tapaamani, pelastetun norsun kuva ajalta ennen pelastamista. Mielenosoituksen aikaan oli Intian pääministeri vierailemassa Lontoossa, joten se lisäsi saamaamme huomiota myös mediassa. 

Lontoon mielenosoitus huhtikuussa 2018

Palasin taas Suomeen ja jatkoin arkeani ja vapaaehtoistöitäni STAE:lle sekä kävin Kirsi Salon Aarrekartta- kurssilla pistämässä tulevaisuuden haaveet näkyviksi ja hieman sen jälkeen kävin opiskelemassa äänimaljojen ihanaa maailmaa. Kesän aikana aloitin, nyt jo hyvin rakkaaksi tulleen, tapaamieni elefanttien taulumaalaus-projektin. Aloitin tarkoituksena maalata kaikki elefantit, jotka olin Intiassa tavannut. Projektia on hieman "häirinnyt" Thaimaa matka ja siellä tapaamani muut elefantit - heistäkin on tietenkin maalattava taulut! Tällä hetkellä siis maalaan sekä Intiassa että Thaimaassa tapaamiani elefantteja. 

Maalaaminen ja vapaaehtoistyöt täyttivät arkeni mukavasti elefantti-aiheilla, mutta edelleenkin kaipasin jotain lisää. Kuin kohtalon iskusta pian löysin itseni jo maksamasta varausmaksua tammikuussa 2019 Thaimaassa järjestettävälle elefantti- ja taideretriitille: Big Elephant Magic! Retriitti oli upean Arte for Elephantsin järjestämä ja se oli ensimmäinen laatuaan, mutta ei viimeinen. 

Tammikuussa siis hyppäsin taas yksin lentokoneeseen äänimaljani kanssa  ja suunnistin ensimmäistä kertaa elämässäni Thaimaan lämpöön. Pitkän lentomatkan aikana ehdin tuntea kaikki tunteen jännityksestä ja paniikista täydelliseen iloon. Vihdoinkin pääsisin toteuttamana ison unelman ja vierailla muun muassa Elephant Nature Parkissa ja muissa eettisissä elefanttipaikoissa. Elefanttien ja taiteen ohella muistorikkaimmat asiat olivat upea Thaimaa sekä etenkin tapaamani ihmiset, matkakaverini joista viikon aikana tuli minulle hyvin rakkaita ystäviä. Olin ainoa suomalainen, ja itseasiassa ainoa ei- amerikkalainen osallistuja. Palasin siis kotiin osa sydämestäni Thaimaassa ja osa Amerikassa uusien ystävieni luona. 

Elefantteja ENP:ssä

Koen, että ihan niin kuin Intia, myös Thaimaa ja tämä upea retriitti, oli minun tulevaisuuteni kannalta välttämätön ja kuin tähtiin kirjoitettu. Upeiden kokemusten ja ystävien lisäksi sain roimasti rohkeutta ja kannustusta seurata sydämeni ääntä ja toteuttaa unelmia. Jo ennen matkaa olin mietiskellyt blogin aloittamista ja vihdoinkin matkan jälkeen sain tämän Elefanttiniitty blogin aloitettua ja idean dokumentin esityksen järjestämisestä. Samaan aikaan vaihdoin työpaikkaani, joten kevät toi paljon muutoksia mukanaan. 

Oman blogin aloitettuani halusin keskittyä siihen täysillä, joten vapaaehtoistyöt STAE:lla saivat jäädä ainakin toistaiseksi. Pian tämä blogini sai oman Facebook sivuston, jolla jaan blogipäivityksieni lisäksi uutisia maailman elefantti-uutisista.  

Ajatus omasta liiketoiminnasta taiteeni parissa on myös kummitellut mielessäni jo pitempään, joten nyt kesän aikana sekin on pikku hiljaa muuttunut unelmasta todeksi. Tahdon taiteeni avulla tuoda blogini tavoin esille eläinten tarinoita ja samalla hiukan tukea mahtavia eläinten turvakoteja - Elephant Havenia Ranskassa sekä Eläinten turvakoti Saparomäkeä Suomessa. 

Viime viikonlopun Love & Bananas tapahtuma oli dokumentin lisäksi myös uuden liiketoimintani - Sanelie Art -  julkistustilaisuus. Oli hieno tunne kertoa ja esitellä hieman taidettani ihmisille. 

Lapinlahden Lähde

Love & Bananas tilaisuuden järjestäminen ei ollut ihan helppoa tai nopeaa, koska oli monia asioita päätettävänä ja suunniteltavana ja yhteyshenkilöitä oli Amerikassa asti.  Ihan ensimmäiseksi oli paikan keksiminen. Minulla oli kolme eri paikkaa, joista kyselin hintoja sekä vapaita ajankohtia, mutta lopulta luonnollisin ja sopivin valinta oli Lapinlahden Lähde. Näin jälkikäteen en olisi voinut valita parempaa paikkaa esitykselle. 

Paikan valinnan jälkeen alkoi muun muassa tarjoilun ja mahdollisten yhteistyökumppaneiden pohtiminen. Olin myös jo hyvin alkuvaiheessa yhteydessä amerikkalaiseen VegFundiin. Järjestö tukee erilaisia vegaanisia tilaisuuksia, mm. juuri tällaisten dokumenttien esityksiä ja sain heiltä tukea esityksen järjestämiseen. Valitsin tilaisuuden tarjoiluksi Goodion herkulliset raakasuklaat. Dokumentin ja liiketoimintani julkistamisen lisäksi tilaisuuden ohjelmaksi tuli Vegaaniliiton ravitsemusasiantuntija Johanna Kaipiaisen esitys vegaaniruokavaliosta. 

Kymmenien, ellei satojen sähköpostien ja muiden järjestelyjen jälkeen vihdonkin löysin itseni seisomasta noin parikymmenpäisen yleisön edessä Lapinlahden Lähteellä viime viikon lauantaina ja painoin dokumentin pyörimään. Sali pimeni ja tunti ja kaksikymmentä minuuttia myöhemmin dokumentti oli ohitse yleisön raikuvien aplodien raikuessa salissa. Olo oli dokumentin jälkeen hieman tunteikas mutta onnellinen. Toivon mukaan dokumentti kosketti myös muita paikalla olleita.. ja Noi Naan tarina oli tullut suomalaisten tietoon ja sydämiin. 

Noi Na

Navann

Hei taas rakkaat blogini lukijat! Hieman on jo ehtinyt kulua aikaa kun viimeksi blogia kirjoittelin, mutta nyt vihdoinkin taas istun läppäri sylissäni ja valmiina kertomaan teille seuraavan elefantin tarinan, oletteko valmiina? 

Navann

Tänään haluan esitellä teille hurmaavan herran nimeltä Navann. Tämä sydäntensulattaja syntyi lokakuussa 2012 Thaimaan Elephant Nature Parkissa ja sen äiti on Sri Prae. 

Alunperin "tutustuin" tämän iloiseen kuusi vuotiaaseen nuorukaiseen Facebookin välityksellä -  ensin ENP:n omilla sivuilla ja myöhemmin huomasin sille olevan ihan omia fani-sivuja. Myös hänen oma hoitaja päivittää Navannin sivuilla ahkerasti pojan kuulumisia kuvin ja videoin. 

Yleisesti ottaen elefanttien lisääntymistä "vankeudessa" ei katsota hyvällä, mutta yleensä silloin on kyseessä paikat, joissa elefantit tekevät edelleen rankkaa työtä aamusta iltaan, joutuen vielä synnyttämään jälkeläisiä samaan kohtaloon. Pieninä ne ihastuttavat tietämättömiä turisteja pyörimällä  niiden sylissä tai vesivadeissa saaden palkinnoksi hellyyttä ja haleja ihmisiltä sen hetken ajan.. Aikuisuus tulee niillekin valitettavasti olemaan hyvin erilainen. Usein nämä kieltämättä hellyyttäviltä näyttävät elefantti-vauva videot päätyvät myös nettiin ja tuhansien ihmisten katsottaviksi ja edelleen jakamiksi. Näillä paikoilla ja videoilla on kuitenkin varjopuolensa, enkä millään lailla voi hyväksyä ja tukea sellaisia paikkoja. Monissa videoissa näkyy selvästi kahleita ja piikkejä, joita käytetään elefantin hallitsemiseen ja satuttamiseen. 

Elephant Nature Park ja Navann ovat kuitenkin täysin eri asia. ENP:ssä ei tarkoituksella teetetä lisää elefantteja, vaan joskus luontoäiti ottaa ohjat käsiin ja vastakkaista sukupuolta olevat elefantit kohtaavat viettäen hellän hetken keskenään..  ja lähes kaksi vuotta myöhemmin saattaa syntyä pieni yllätys ihastuttamaan lauman arkea! Niin kävi juuri Navannin kohdalla. Niin kuin aiemmin kerroin, on sen äiti minun sydämestä paikan saanut Sri Prae. Isän on sanottu olevan Hope, mutta jos olen ymmärtänyt oikein, on isäksi ollut muitakin ehdokkaita. 

Sri Prae, Navannin äiti 

Navann oli alunperin yhdessä muun lauman kanssa, mutta tällä hetkellä se asuu omassa isossa aitauksessaan eri paikassa kuin sen äiti ja muu lauma. Navann on leikkisä ja iloinen poika, ja sai paljon huomiota pikkuisena äitinsä lisäksi monilta "tädeiltään"  eli lauman muilta naaras elefanteilta. Muun muassa Sri Praen paras ystävä Jokia on auttanut pojan kasvatuksessa paljon, omasta sokeudestaan huolimatta se on ollut erinomainen opettaja ja ystävä. 

Syy mainitsemaani eristykseen on sen tulo teini-ikään, silloin se saattaa olla arvaamaton pieni hormonipesäke. Laumasta pikku hiljaa erkautuminen on täysin luonnollista: Aikuiset urokset elävät omissa oloissaan ja hakeutuvat naaraiden seuraan ainoastaan kiima-aikaan. 

Sen eristykseen on valitettavasti myös toinen syy: Se on aiemmin saanut vakavan virus-tartunnan (EEHV). ENP:hen pelastettiin iso lähes kahdenkymmenen elefantin lauma, ja osa sen jäsenistä kantoi kyseistä virusta ja valitettavasti Navann oli yksi niistä nuorista elefanteista, joka sai tartunnan. Navannin kohdalla ehdittiin jo pelätä pahinta, mutta selvittiin onneksi säikähdyksellä. Sitä tarkkaillaan varmuuden vuoksi edelleen ahkerasti ja osaava henkilökunta pitää huolta sen, niin kuin kaikkien muidenkin elefanttien, terveydestä. Navann voi nyt hyvin ja on terve ja vahva nuori uros. 

Navann, akryyli 2019. 

Olin erittäin onnekas kun pääsin näkemään tämän sydäntensulattajan paikan päällä tammikuussa osallistuessani Arte For Elephantsin järjestämälle Big Elephant Magic retriitille.. ja täytyy myöntää, että tämä nuori mies lumosi minut heti kättelyssä. Se elämän ilo tarttui varmasti meihin kaikkiin paikan päällä olleisiin. Nytkin tätä kirjoittaessa huomaan hymyileväni ja ajatuksissani olen taas Elephant Nature Parkissa Navannin aitauksen luona. Ihan vatsan pohjassa asti tuntuu ilon tunne. 

Navann päiväuinnilla

Navann on nyt kuusi vuotias ja siitä odotetaan kasvavan koko paikan kookkain uros. Aika näyttää minkälainen aikuinen siitä kasvaa ja tuleeko siitä mahdollisesti isä tulevaisuudessa. Innolla seuraan sen puuhia ja leikkejä jatkossakin. Toivottavasti se sai myös muutaman uuden fanin tämän tekstin myötä? 

Lisätietoa, kuvia ja paljon muuta Navannista ja muista ENP:n asukkaista löytyy Elephant Nature Parkin sivuilta: https://www.elephantnaturepark.org. 

Halutessaan voi sponsoroida valitsemaansa elefanttia ja olla näin osa mahtavaa ENP "laumaa". 

Sannan kultaiset säännöt

Eläinsuojelu on ollut minulle hyvin tärkeä asia jo pitkään. Oman äänensä antaminen viattomien  eläinten puolesta, jotka eivät pysty puolustamaan itseään, voi olla hyvin palkitsevaa, varsinkin jos niiden puolesta puhuminen tuhansien muiden kanssa johtaa lopulta eläimen vapauttamiseen kurjista oloista. 

Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa: vaikka kuinka paljon jonkun tietyn eläimen tai eläinryhmän puolesta tekee työtä, jakaa ja allekirjoittaa vetoomuksia, ei eläintä kuitenkaan voida pelastaa.  Aina on myös moni muu jonossa odottamassa omaa pelastusvuoroaan. Kaikki tämä voi ajoittain olla hyvin raskasta ja ainakin minusta tuntuu, että se tuska imee ajoittain minusta kaikki voimat. 

Myös jo pelastettujen eläinten keskuudessa on surua, kun esimerkiksi rakastettu eläin kuolee joko pitkäaikaisen- tai äkillisen sairastumisen takia. Elefantit ovat hyvin empaattisia ja tunnetusti surevat pitkän aikaa kuolleita tovereitaan. Ne käyvät usein vuodesta toiseen kunnioittamassa kuolleen perheenjäsenensä muistoa. Ollessani vapaaehtoisena Intiassa, yksi heidän elefanteistaan - Mohan- oli hyvin sairas ja valitettavasti kuoli muutama päivä kotiinpaluuni jälkeen ja sitä jäi suremaan niin sen elefantti- kuin myös ihmisperhe ja tuhannet ihmiset ympäri maailmaa. Jokunen viikko sitten ikuiseen uneen nukahti myös upea Wassana Thaimaan Sunshine for Elephants projektissa, jossa vierailin tammikuussa. Hänen kuolemaansa käsittelin maalaamani taulun muodossa. Viimeisin suru-uutinen kohtasi elefanttipiirejä tänään uutisen Giudan äkillisestä kuolemasta leviten sosiaalisessa mediassa elefantti-ystävien keskuudessa. Guida oli yksi kolmesta Brasiliassa sijaitsevan Global Sanctuary for Elephantsin asukkaista. Näissä tilanteissa tieto siitä, että eläin sai olla viimeiset vuodet hyvässä paikassa tuo lohtua surun keskellä. 

Wassanan muistoksi maalaamani taulu. 

Miten meidän sitten pitäisi suhtautua kaikkeen siihen kärsimykseen mitä näemme ympärillämme, oli sitten kyseessä ihmisen, eläimen tai itse Äiti Maan tuska? Tämän tekstin avulla yritän hieman avata  lisää omia ajatuksiani ja kokemuksiani asian suhteen. 

Minä olen ns. erityisherkkä ( HSP = Highly sensitive person) joka lyhyesti selitettynä tarkoittaa ihmistä, joka reagoi tavallista herkemmin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin. Koen herkkyyden olevan ajoittain erittäin positiivinen ominaisuus, mutta myös hyvin voimia vievää ja henkisesti kuormittavaa. Kun puhutaan eläinsuojelusta, voi se ilman tätä ominaisuuttakin olla hyvin raskasta. 

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa ja se sanonta on erittäin osuva kun puhutaan eläimistä, niiden oikeuksista ja niiden suojelusta. On päiviä, jolloin tuntuu ettei pysty käsittelemään enää yhtään surullista uutista ja on pakko sulkea tietokone, älypuhelin ja TV - sulkea kokonaan julma maailma hetkeksi pois mielestä. Mutta samaan aikaan koen, etten voi sivuuttaa tuskaa ympärilläni ja olla tekemättä mitään. Näiden kahden toiminnan ja tuntemuksen välillä pyrin jatkuvasti löytämään kultaisen keskitien sallimalla itselleni luvan unohtaa maailman tuska hetkeksi ja sitten osan ajasta keskityn täysillä eläinten auttamiseen tavalla tai toisella. Pitää aina muistaa huolehtia itsestään ensin, jotta pystyy auttamaan toisia. "tyhjästä kupista on vaikeaa kaataa". 

Minulle parhain tapa "ladata akut" on maalaaminen ja taide koko sen upeassa kirjossaan. Yllättäen ja pikkuhiljaa taiteesta on tullut yksi tapa minulle tuoda elefantti-asiaa julkisuuteen ja toivon mukaan myös tulevaisuudessa tapa auttaa konkreettisesti tätä upeaa lajia. Taiteessani keskityn pääasiassa niihin upeisiin voiton hetkiin ja onnellisiin tarinoihin. Jokainen maalaamani taulun "muusana" ja mallina ovat tapaamani pelastetut elefantit. 

Maya nauttii vapaudestaan Intiassa 2017 

Tämän blogin ja Facebook-sivuston perustaminen, vapaaehtoistöiden ja taiteen tekemisen ohella, on minun henkilökohtaisesti suurin tapa vaikuttaa ruohonjuuritasolla. Meidän jokaisen on löydettävä meille itselle mielekkäin tapa elää, olla ja halutessaan auttaa toisia. Silloin, etenkin me erityisherkät, jaksamme hieman paremmin. Välillä blogia kirjoittaessani tai Facebook sivustolla artikkeleja ja vetoomuksia jakaessani pyrin laittamaan itseni toisten, eli teidän lukijoiden, asemaan. Vaikka olen herkkä, olen kovettanut jo tietyllä tasolla sydämeni elefanttimaailman julmuuksiin - vaikka onneksi kaikelta ei voi sydäntään kovettaakaan- esimerkiksi jo pelkästään Phajaanin ajatteleminen saa joka kerta kyyneleet silmiini. Phajaania olen jo lyhyesti aiemmassa kirjoituksessani käynyt läpi, mutta kerrattakoon sen tarkoittavan villin elefantin "kesyttämistä", ns. "sielun murskausta" eli vähintään viikon jaksoa, jonka aikana elefanttia kidutetaan kammottavilla menetelmillä kunnes se unohtaa olevansa villieläin. Välillä siis pohdin, onko jakamani tieto liian paljon joillekin teistä? En kuitenkaan halua ahdistaa teitä ihania lukijoitani ja ajaa teitä pois blogini ääreltä kauhunsekaisin tuntein. Pyrin jakamaan, niin blogini sekä Facebook sivuni puolella,  enemmän onnellisia juttuja, pelastamistarinoita ja esittelemään turvapaikoissa tai vapaana luonnossa elävien elefanttien tarinoita. En kuitenkaan myöskään halua - enkä voi- unohtaa sitä kolikon pimeämpää puolta. Jos emme tiedä mikä on vikana, emme pysty tekemään muutosta omassa käytöksessämme tai ajatusmaailmassamme. 

Mielenosoituksessa Intian temppelielefanttien puolesta Lontoon Intian suurlähetystön edessä 2018. 

Meillä Suomessa ei enää ole elefantteja sirkuksissa, eikä muutenkaan niitä täältä löydy. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö meillä olisi paljon parannettavaa siinä, miten kohtelemme elefantteja. Suurin tapa miten voimme vaikuttaa elefanttien, ja muidenkin eläinten, hyvinvointiin on oma käyttäytymisemme ulkomailla matkustettaessa: ei elefanttilla ratsastusta, ei villieläinselfieitä, villieläinesityksiä, kuten esim. vesieläinpuistojen delfiini- ja valasshowt. Esimerkiksi surullisen kuuluisat selfiet huumattujen ja kahlittujen tiikereiden kanssa ovat järkyttäviä. Omilla valinnoillamme  voimme tehdä isoimman muutoksen. Jos kukaan ei halua enää tiikeriselfieitä tai ratsastaa elefantilla, ei sille bisnekselle ole enää tarvetta. 

Pelkästään eläinsuojelu-asioiden ja niihin liittyvän tuska ei ole ainoa voimia vievä asia, uskon että seuraavan asian kohdalla monet meistä pystyvät samaistumaan: puhun nyt siitä, miten paljon auttamista on tarpeeksi? Tuntuu loputtomalta suolta pelkästään esimerkiksi kävellä Helsingin keskustassa ja väistellä jatkuvalla syötöllä arvokasta työtä tekeviä "feissareita" eli ihmisiä jotka tarjoavat ihmisille mm. mahdollisuutta alkaa kuukausilahjoittajaksi. Järjestöjä on monia, ja kaikki ajavat todella hyviä asioita - oli sitten kyseessä luonnon- tai eläinsuojelu, ihmisoikeudet tai jokin muu hieno kohde. Vuosia olin mukana tukemassa kuukausilahjoittana lukuisia eri järjestöjä, mutta jossain vaiheessa on pakko rajata ja keskittyä vain yhteen, tai korkeintaan kahteen sydäntä lähellä olevaan asiaan ja kohteeseen. Isäni sanoja lainatakseni: " Sinä et voi pelastaa koko maailmaa". 

Vaikka välillä tuntuu pahalta, on täysin hyväksyttävää sanoa ei ja keskittyä vain pieneen osaan tarjolla olevista mahdollisuuksista auttaa. Ei määrä vaan laatu. Avun täytyy kuitenkin tulla suoraan sydämestä eikä velvollisuuden tunteesta. 

Vaikka ajoittain vielä koen ahdistusta siitä, että olen lopettanut joitain kuukausilahjoituksia ja vapaaehtoistyövelvollisuuksiani, pääasiassa olen ylpeä ja iloinen päätöksistäni. Nyt pystyn auttamaan enemmän niitä järjestöjä, joiden toiminnan koen kaikista eniten lähellä sydäntäni. 

Tämän tekstin loppuun voisin siis tehdä pienen yhteenvedon, miten selvitä ja toimia tässä isossa maailmassa, joka on täynnä apua tarvitsevia ja täynnä vääryyksiä, jotka odottavat muutosta parempaan. 

Kutsun näitä "Sannan kultaisiksi säännöiksi": 

• Pidä itsestäsi huolta - on täysin hyväksyttävää ottaa "aikalisä" tarvittaessa.
• Älä anna surullisten uutisten masentaa ja musertaa - keskity positiivisiin asioihin enemmän. 
• Et ole yksin auttamassa koko maailmaa - keskity itselleni tärkeimpiin kohteisiin. 
• Matkustaessa maailmalla toimi eettisesti kohdatessasi villieläimiä - omilla valinnoillamme on suuri vaikutus. 

Museopäivä

Kävin tänään katsomassa koskettavaa taidetta Suomen Kansallismuseossa Helsingissä. Siellä on parhaillaan kaksi eri vaihtuvaa näyttelyä, jotka molemmat liittyvät villieläimiin. 

Inherit the Dust - Nick Brandtin valokuvia 

Tämä näyttely oli se syy,  mikä sai minut hyppäämään bussiin ja suuntamaan kohti Helsinkiä, enkä hypännyt bussiin turhaan! Näyttely lumosi minut vaikuttavilla kuvillaan heti astuttuani ensimmäiseen saliin. 

Kuvat ovat brittiläisen valokuvaaja Nick Brantin käsialaa ja hän on upeasti ja koskettavasti saanut dokumentoitua - lähes kahden kymmenen vuoden ajan- jatkuvassa muutoksessa olevaa Itä-Afrikan luontoa ja sen uhanalaisia eläimiä.  

Näyttely koostuu 27 isokokoisesta panoraamakuvasta ja ne on sijoiteltu useaan eri saliin. Kaikki kuvat ovat mustavalkoisia ja niissä näkyy luonnollisessa koossa kuvia villieläimistä. Kuvat on sijoitettu paikkoihin, jotka ennen olivat villieläinten asuinalueita, mutta nykyään ihmisen valtakuntaa ja hyvin erilaisia kuin eläinten niissä asuessa. Sarvikuonojen, elefanttien, leijonien ja apinoiden kuvat on muun muassa sijoitettu kaatopaikoille ja tehtaille. 

En usko aiemmin olleeni näyttelyssä, joka olisi koskettanut niin paljon ja niin monella tapaa. Nämä mustavalkoiset ja isot valokuvat lumoavat jo pelkästään koollaan, puhumattakaan niiden sanomalla ja tunteikkuudellaan. Näyttelyn tarkoituksena onkin saada meidät miettimään sitä perintöä, jonka jätämme jälkeemme.. vai jätämmekö mitään muuta kuin tuhkaa? 

Inherit the Dust- näyttely on esillä Kansallismuseossa ajalla 5.4 - 1.9.2019

Jälkiä

Jo lipunmyynnissä minulle suositeltiin, että Inherit the Dustin ohella kannattaa käydä toisessakin, pienemmässä näyttelyssä. Kyseessä oli Jälkiä- näyttely, joka löytyy Kansallismuseon myymälän taka-osasta. Jo Inherit the Dust näyttelyn aikana olin nähnyt yhden tämän näyttelyn "esineistä" eli elefantin jalan onttona ja yksin lasin takana. Se sai niskakarvani pystyyn ahdistavuudellaan. On kauheaa nähdä itselleen niin rakkaan eläimen ruumiinosan täysin eri paikassa ja käyttötarkoituksessa kuin sen pitäisi olla. Siellä Kansallismuseon pienellä kahden salin yhdistävällä käytävällä tirautin päivän ensimmäiset itkut. 

Niin kuin Inherit the Dust, myös tämä näyttely käsitteli ihmisen ja eläinten suhdetta. Tämä vaan hieman eri näkökulmasta: Näyttely oli täynnä esineitä ja vaatteita, jotka oli tehty eläimistä, mukana myös luonnontieteellisiä näytteitä. Näyttely-esineiden ohella oli mahdollista lukea historiaa ihmisen ja eläinten suhteesta. Esille oli otettu jo tässä blogissakin käsiteltyjä aiheita, kuten villieläinten käyttö työeläiminä ja esiintyjinä, mutta myös esimerkiksi kotieläinten käytön terapia-eläiminä. 

Esillä olevat esineet järkyttivät herkkää sieluani, enkä pystynyt olemaan itkemättä lisää. Etenkin norsunluun salametsästys Afrikassa on aihe, jota kukaan ei ole pystynyt Suomessakaan olemaan kuulematta, mutta kun silmien edessä on kasa erilaisia norsunluusta tehtyjä esineitä ja norsun syöksyhampaita, tekee se koko asiasta vielä astetta todellisempaa. 

Myös turkit, pääkallo ja eläinten muut osat saivat kylmät väreet nousemaan pintaan. Katsellessani norsujen syöksyhampaita ja onttoja norsujen jalkoja lasin takaa, kuulin vieressäni olevan äidin kertovan lapsilleen tarinoita juuri elefanttien ahdingosta ja salametsästyksestä niiden syöksyhampaiden takia. Kaiken sen ahdistuksen keskellä tajusin vihdoin näyttelyn loistavuuden ja tärkeyden: Tällä tavalla ihmiset oppivat ja näkevät ehkä asioita hieman erilailla - eläinten näkökulmasta. Hyviä ihmisiä muutoksen tuomisessa ovat juuri äidit, isät, muut läheiset ja  vaikkapa opettajat kouluissa. Muutos parempaan lähtee lapsista ja siitä miten me heitä opetamme kunnioittamaan luontoa, eläimiä ja koko maailmassa. 

Vaikka Jälkiä- näyttely järkyttikin minua joillain osioillaan, olen tyytyväinen että kävin sen katsomassa. Suosittelen. 

Jälkiä- näyttely on esillä Kansallismuseossa 5.4 - 4.8.2019. 

Love & Bananas

Blogini Facebook-sivustolla olen jokin aika sitten julkistanut tiedon, että olen tuomassa heinäkuussa Suomeen upean Love & Bananas - An Elephant Story dokumentin esityksen. Nyt onkin luonnollinen hetki esitellä kyseistä dokumenttia myös täällä blogin puolella. 

Noi Na ENP:ssä tammikuussa 2019

Love & Bananas julkaistiin vuonna 2018 ja sen jälkeen se on voittanut palkintoja ja kiertänyt maailmaa ihastuttaen ja koskettaen ihmisten sydämiä. Tämä upea ja voimakas dokumentti on Ashley Bellin ohjaama, hän myös esiintyy itse dokumentissa yhdessä "elefanttikuiskaaja" Lek Chailertin kanssa. Dokumentin todellinen päätähti on kuitenkin ihastuttava Noi Na. Dokumentti keskittyy pääasiassa sen matkaan kohti vapautta ja uutta kotia Elephant Nature Parkissa, Pohjois-Thaimaassa.  

Noi Na on osittain sokea, 70 vuotias elefantti-vanhus. Dokumentti vie meidät mukaansa lähes 800 kilometrin matkalle pitkin Thaimaata, yhdessä Noi Naan kanssa. Matkustaminen ison elefantin kanssa ei koskaan ole helppoa, mutta kun kyseessä on iäkkäämpi, kovia kokenut eläin, tuo se omat lisä-huolensa matkaan.

Kuva sivustolta www.loveandbananas.com 

Itse olen nähnyt dokumentin useasti ja edelleenkin sen näkeminen tuo kyyneleet silmiini - niin ilon että surun. Noi Naan tarinan lisäksi dokumentti antaa hyvän kuvan koko Aasian villieläinturismin varjopuolista , Aasian elefanttien ahdingosta sekä tuo esiin eettisempiä vaihtoehtoja nähdä elefantteja. Mielestäni näiden asioiden esiin tuominen on hyvin tärkeää ja juuri siksi minä haluan tuoda tämän dokumentin ensimmäistä kertaa myös Suomeen nähtäville.

Aasian elefanttien määrä on jatkuvasti laskussa, nykyään niitä on enää jäljellä alle 50 000 koko maailmassa, ja niistäkin iso osa elää vankeudessa kurjissa oloissa. Niiden hätä ja uhanalaisuus ei ole saanut mediassa läheskään niin isoa julkisuutta kuin niiden serkujen, Afrikan elefanttien tilanne.

Elephant Nature Parkin perustaja Lek Chailert tammikuussa 2019 

Yksi iso syy tämän esityksen järjestämiseen myös itse Noi Na. Minulla oli suuri ilo tavata tämä upea elefantti Thaimaassa viime tammikuussa. Käytyäni paikanpäällä Thaimaassa ja myös Elephant Nature Parkissa sekä tavattuani Lekin, tuntui ettei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin järjestää dokumentille esitys. Noi Naan ja muiden elefanttien äänet pitää saada myös kuuluviin Suomessa. Vaikkei meillä täällä ole elefantteja, on meillä paljon ihmisiä jotka matkustavat ympäri maailmaa ja valitettavasti ratsastavat niillä, tai osallistuvat haitalliseen villieläinturismiin muilla tavoin. Toivon mukaan tämä dokumentti tuo mukanaan uusia, parempia tapoja kohdata villieläimiä matkoillaan myös suomalaisyleisölle.

Love & Bananas- An Elephant Story esitetään 27.7.2019 Lapinlahden Lähteen auditoriossa klo 14

alkaen. Sisäänpääsy on ilmainen, joten tule paikalle ajoissa varmistaaksesi paikkasi. Elefanttiniityn Facebook-sivulta löydän tilaisuuden Tapahtuma-sivun, josta voit käydä klikkaamassa itsesi mukaan. 

Dokumentin yhteistyökumppaneista ja tarkemmasta ohjelmasta lisää myöhemmin. Käy lisäämässä itsesi Elefanttiniityn sähköpostilistalle (blogin vasemmasta sivupalkista) ja varmista, että olet ensimmäisten joukossa kuulemassa viime hetken uutiset tämän tilaisuuden ja muidenkin asioiden suhteen.

Lisää tietoa dokumentista sen virallisilta nettisivuilta: www.loveandbananas.com

Sähköpostilista

Elefanttiniityllä on nyt iki-oma sähköpostilista, johon ehdottomasti kannattaa liittyä!! Jos haluat kuulua niihin ensimmäisiin ja onnellisiin, jotka saavat tietoa blogin päivityksistä sekä muista mahtavista uutisista ja tapahtumista, lisää nimesi samantien! Listalle pääset liittymään suoraan blogin oikean sivupalkin "Liity sähköpostilistalle" painikkeen kautta tai tätä linkkiä käyttäen: 

https://appelsiininkukka1.activehosted.com/f/1

Phoolkali

Blogini yksi aiheista on esitellä minulle tuttuja, tapaamiani norsuja. Aiemmin kerroin teille Mayan tarinan, joten luonnollinen jatkumo sille on kertoa myös Mayan parhaan ystävän tarina. Tämä ihana elefantti sulatti minun sydämeni jo ensitapaamisella: Saanko esitellä Phoolkali!

Mitä enemmän tutustuin jokaiseen elefanttiin, sitä enemmän heidän taustatarinansa koskettivat. Phoolkali pelastettiin vuonna 2012 ja se oli tuolloin arviolta 55 vuotias, eli tänä päivänä Phoolkali on jo päässyt arvokkaaseen reilun 60 vuoden ikään. 

Ennen pelastusta Phoolkali työskenteli kerjäävänä elefanttina, ansaiten omistajalleen rahaa kuumilla kaduilla kerjäten. Sen jalat menivät kammottavaan kuntoon ja muutenkin sen huolenpito oli ala-arvoista, johtaen lopulta sen toisen silmän sokeutumiseen. 

Nykypäivänä sen jalat ovat jo paljon paremmassa kunnossa ja muutenkin elämä hymyilee. Hindin kielellä "Phoolkali" tarkoittaa Kukkivaa kukkaa, ja juuri niin tuntuu että sille on nykyisessä kodissaan käynyt: se on vihdoinkin päässyt puhkeamaan kukkaan ja olemaan onnellinen. Vaikka vanha elämä ajoittain kummitteleekin erilaisten vaivojen muodossa, on apu onneksi kuitenkin lähellä ja keskuksen omat lääkärit ja hoitajat pitävät asukkaista erinomaista huolta.

Phoolkali, Akryyli 2018. 

Jokapäiväiset kävelyt Phoolkalin kanssa ovat jääneet ikuisesti minun mieleeni. Kun Maya oli usein meidän lähellä banaaneja odottaen, Phoolkali otti enemmän etäisyyttä ja meni itsekseen pellon laitan nauttimaan rauhasta ja omasta ajastaan. Usein se oli jonkun puun kimpussa etsien hyvää oksaa jonka repiä "matka evääksi" kotimatkaa varten. Elefanteilla on ihan uskomattoman tarkka sisäinen kello, hoitajan ei tarvinnut sanoa mitään, kun Phoolkali lähti päivittäin tismalleen samaan aikaan automaattisesti kotia kohti... taisi se kuitenkin , Mayan tavoin, käydä hieman banaaneja kärkkymässä ennen paluumatkaa.

Oli ihanaa vaan istua puun varjossa, Intian iltapäivä-auringon alla, Phoolkalin puuhasteluja seuraten. Siitä huokui levollinen rauha, tyytyväisyys ja rakkaus.

Phoolkali on keskuksen "taiteellisin" elefantti, enkä nyt todellakaan tarkoita, että se itse maalaisi tauluja. Elefanttien pakottaminen maalaamiseen on järkyttävää ja tuomitsen sen täysin. Phoolkalin kohdalla taiteen tekeminen tarkoittaa sen jalanjäljen painattamista taideteoksiksi. Itselläni on Phoolkali- huivi sekä postikortteja. Näitä tuotteita myydään keskuksen pienessä kaupassa ja tuotot menevät suoraan elefanttien ja muiden  eläinten auttamiseksi. Täytyy myöntää, että hieman "höpsähdin" shoppailemaan kaikenlaista ihanaa elefantti-juttua kotiin vietäväksi... onneksi rahat menivät hyvään tarkoitukseen ja samalla sain lisää ihania muistoja ajastani Intiassa mukaan vietäväksi.

Phoolkalin jalanjälki-kortteja 

Päivät karhujen kanssa

Tämän päivän aihe ei käsittele norsuja vaan karhuja - ja tarkemmin sanottuna huulikarhuja! Näihin söpöihin pikku veijareihin pääsin tutustumaan myös Intian matkallani ja olen niistä jo hieman aiemmissa kirjoituksissani maininnut. 

Huulikarhu, eli englanniksi Sloth bear, on paljon pienempi, ja muutenkin hieman erinäköinen kuin karhut joihin me olemme täällä Suomessa tottuneet. Tämä karhulaji elää Etelä-Aasiassa ja sen ruokavalio on myös hyvin erilainen kuin muilla karhuilla. Intiassa näin niiden syövän puuroa ja hedelmiä. Minulle myös kerrottiin niiden syövän lihaa vain jos ne löytävät kuolleen eläimen. Yhdessä aitauksessa karhujen kanssa eleli kauris sulassa sovussa niiden kanssa, ilman pelkoa tulla syödyksi! En varmaan koskaan unohda sitä vauhtia jolla karhut söivät puuronsa.. ja mikä ääni siitä lähti! 

En voi myöskään olla mainitsematta niiden herttaisia nappisilmiä,  joilla ne minua tuijottivat odottaessaan ruokaansa jota heille valmistin- oli sitten kyseessä hedelmien pilkkominen tai puuron annostelu. Ehkä jos karhu tulisi luonnossa vastaan, en jäisi samalla lailla sen silmiä ihastelemaan.. mutta nyt otin kaiken ilon irti.. samalla kun tietenkin tein töitä. 

Tunnetuin fiktiivinen huulikarhu taitaa olla Rudyard Kiplingin kirjoittaman Viidakkokirjan Baloo. 

Huulikarhut ovat ainakin ennen olleet turisteille tutumpia "tanssivina" karhuina. Niitä on siis käytetty muun muassa juuri Intiassa turistien viihdyttäjinä ja niiden tanssi on saanut monet ihmiset pysähtymään ja antamaan sen omistajalle rahaa. Ihan niin kuin elefanttiratsastuksien kohdalla, myös tanssivien karhujen tausta on julma ja kivulias. Ainoa asia mikä saa karhun "tanssimaan" on kipu jota sille aiheutetaan. 

Keskuksessa voi lukea pelastettujen karhujen tarinoita. 

Intiassa ei ole enää yhtään tanssivaa karhua - Kiitos Wildlife SOS:n. Kyseinen järjestö itseasiassa perustettiin vuonna 1995, Kartick Satyanarayanin ja Geeta Seshamanin toimesta, näiden karhujen pelastamiseksi. Myöhemmin tuli mukaan norsujen ja monien muiden eläinten auttaminen. 

Vapaaehtoisjaksoni aikana vietin muutaman päivän karhujen kanssa valmistellen niille ruokaa, pesien niiden uima-altaita sekä nukkumistiloja ja muutenkin auttaen hoitajia. Oli todella mahtava kokemus, jota muistelen vielä mummona kiikkustuolissa. Täytyy myöntää, että oli melko jännä tunne astua karhujen aitaukseen! Minun piti useasti varmistaa, että karhut olivat muualla kuin kyseisessä aitauksessa ennen kuin astuin itse sinne! Kun pesimme yhtä karhujen uima-allasta, viereisessä aitauksessa uiskenteli yksi karhuista hieman sivusilmällä meidän puuhia seuraten. 

Olisin voinut vaan seurata näiden karhujen temmellystä ja leikkiä tunnista toiseen. Niillä on isot aitaukset täynnä virikkeitä, ja ennen kaikkea kavereita joiden kanssa leikkiä. Sydäntä lämmitti myös se tieto, ettei ainakaan Intiassa näiden karhujen tarvitsee enää tehdä töitä ja kärsiä. 

Karhuilla on aitauksissaan muun muassa isoja telineitä joissa roikkua ja vaikkapa nukkua. Usein isot vapaaehtoisryhmät pääsevät auttamaan niiden rakentamissa. Tällä reissulla meitä oli kaksi, joten meitä ei tähän hommaan laitettu.. 

Vaikka alunperin  matkustin Intiaan elefanttien takia, pakko on myöntää, että myös nämä karhut saivat paikan sydämestäni melko nopeasti. 

Ehkä koskettavin karhu-tapaaminen oli Mowglin kanssa. Mowglista kirjoitettiin uutisissa surullisesta syystä vuonna 2017, ennen kuin matkustin Intiaan: sen emo kuoli sähköiskuun Mowglin ollessa pieni pentu, vain kymmenen viikkoa vanha. Mowgli löydettiin tarrautuneena kuolleeseen emoonsa ja se pelastettiin Wildlife SOS:n karhujen pelastus yksikköön. Siitä asti se on myös asunut siellä. Minulla oli kunnia tavata tämä komea poika, Tänä päivänä se on jo kasvanut isoksi ja on oppinut paljon uusia asioita ja pikku hiljaa selvinnyt emonsa menetyksestä. Hänen ja muiden pelastettujen  eläinten kommelluksia voi seurata esimerkiksi Wildlife SOS:n facebookista ja youtube- kanavalta. 

Video Mowglista Wildlife SOS:n youtube kanavalta.