Translate

Navann

Hei taas rakkaat blogini lukijat! Hieman on jo ehtinyt kulua aikaa kun viimeksi blogia kirjoittelin, mutta nyt vihdoinkin taas istun läppäri sylissäni ja valmiina kertomaan teille seuraavan elefantin tarinan, oletteko valmiina? 

Navann

Tänään haluan esitellä teille hurmaavan herran nimeltä Navann. Tämä sydäntensulattaja syntyi lokakuussa 2012 Thaimaan Elephant Nature Parkissa ja sen äiti on Sri Prae. 

Alunperin "tutustuin" tämän iloiseen kuusi vuotiaaseen nuorukaiseen Facebookin välityksellä -  ensin ENP:n omilla sivuilla ja myöhemmin huomasin sille olevan ihan omia fani-sivuja. Myös hänen oma hoitaja päivittää Navannin sivuilla ahkerasti pojan kuulumisia kuvin ja videoin. 


Yleisesti ottaen elefanttien lisääntymistä "vankeudessa" ei katsota hyvällä, mutta yleensä silloin on kyseessä paikat, joissa elefantit tekevät edelleen rankkaa työtä aamusta iltaan, joutuen vielä synnyttämään jälkeläisiä samaan kohtaloon. Pieninä ne ihastuttavat tietämättömiä turisteja pyörimällä  niiden sylissä tai vesivadeissa saaden palkinnoksi hellyyttä ja haleja ihmisiltä sen hetken ajan.. Aikuisuus tulee niillekin valitettavasti olemaan hyvin erilainen. Usein nämä kieltämättä hellyyttäviltä näyttävät elefantti-vauva videot päätyvät myös nettiin ja tuhansien ihmisten katsottaviksi ja edelleen jakamiksi. Näillä paikoilla ja videoilla on kuitenkin varjopuolensa, enkä millään lailla voi hyväksyä ja tukea sellaisia paikkoja. Monissa videoissa näkyy selvästi kahleita ja piikkejä, joita käytetään elefantin hallitsemiseen ja satuttamiseen. 

Elephant Nature Park ja Navann ovat kuitenkin täysin eri asia. ENP:ssä ei tarkoituksella teetetä lisää elefantteja, vaan joskus luontoäiti ottaa ohjat käsiin ja vastakkaista sukupuolta olevat elefantit kohtaavat viettäen hellän hetken keskenään..  ja lähes kaksi vuotta myöhemmin saattaa syntyä pieni yllätys ihastuttamaan lauman arkea! Niin kävi juuri Navannin kohdalla. Niin kuin aiemmin kerroin, on sen äiti minun sydämestä paikan saanut Sri Prae. Isän on sanottu olevan Hope, mutta jos olen ymmärtänyt oikein, on isäksi ollut muitakin ehdokkaita. 

Sri Prae, Navannin äiti 

Navann oli alunperin yhdessä muun lauman kanssa, mutta tällä hetkellä se asuu omassa isossa aitauksessaan eri paikassa kuin sen äiti ja muu lauma. Navann on leikkisä ja iloinen poika, ja sai paljon huomiota pikkuisena äitinsä lisäksi monilta "tädeiltään"  eli lauman muilta naaras elefanteilta. Muun muassa Sri Praen paras ystävä Jokia on auttanut pojan kasvatuksessa paljon, omasta sokeudestaan huolimatta se on ollut erinomainen opettaja ja ystävä. 

Syy mainitsemaani eristykseen on sen tulo teini-ikään, silloin se saattaa olla arvaamaton pieni hormonipesäke. Laumasta pikku hiljaa erkautuminen on täysin luonnollista: Aikuiset urokset elävät omissa oloissaan ja hakeutuvat naaraiden seuraan ainoastaan kiima-aikaan. 

Sen eristykseen on valitettavasti myös toinen syy: Se on aiemmin saanut vakavan virus-tartunnan (EEHV). ENP:hen pelastettiin iso lähes kahdenkymmenen elefantin lauma, ja osa sen jäsenistä kantoi kyseistä virusta ja valitettavasti Navann oli yksi niistä nuorista elefanteista, joka sai tartunnan. Navannin kohdalla ehdittiin jo pelätä pahinta, mutta selvittiin onneksi säikähdyksellä. Sitä tarkkaillaan varmuuden vuoksi edelleen ahkerasti ja osaava henkilökunta pitää huolta sen, niin kuin kaikkien muidenkin elefanttien, terveydestä. Navann voi nyt hyvin ja on terve ja vahva nuori uros. 

Navann, akryyli 2019. 

Olin erittäin onnekas kun pääsin näkemään tämän sydäntensulattajan paikan päällä tammikuussa osallistuessani Arte For Elephantsin järjestämälle Big Elephant Magic retriitille.. ja täytyy myöntää, että tämä nuori mies lumosi minut heti kättelyssä. Se elämän ilo tarttui varmasti meihin kaikkiin paikan päällä olleisiin. Nytkin tätä kirjoittaessa huomaan hymyileväni ja ajatuksissani olen taas Elephant Nature Parkissa Navannin aitauksen luona. Ihan vatsan pohjassa asti tuntuu ilon tunne. 


Navann päiväuinnilla

Navann on nyt kuusi vuotias ja siitä odotetaan kasvavan koko paikan kookkain uros. Aika näyttää minkälainen aikuinen siitä kasvaa ja tuleeko siitä mahdollisesti isä tulevaisuudessa. Innolla seuraan sen puuhia ja leikkejä jatkossakin. Toivottavasti se sai myös muutaman uuden fanin tämän tekstin myötä? 

Lisätietoa, kuvia ja paljon muuta Navannista ja muista ENP:n asukkaista löytyy Elephant Nature Parkin sivuilta: https://www.elephantnaturepark.org

Halutessaan voi sponsoroida valitsemaansa elefanttia ja olla näin osa mahtavaa ENP "laumaa". 

Sannan kultaiset säännöt

Eläinsuojelu on ollut minulle hyvin tärkeä asia jo pitkään. Oman äänensä antaminen viattomien  eläinten puolesta, jotka eivät pysty puolustamaan itseään, voi olla hyvin palkitsevaa, varsinkin jos niiden puolesta puhuminen tuhansien muiden kanssa johtaa lopulta eläimen vapauttamiseen kurjista oloista. 

Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa: vaikka kuinka paljon jonkun tietyn eläimen tai eläinryhmän puolesta tekee työtä, jakaa ja allekirjoittaa vetoomuksia, ei eläintä kuitenkaan voida pelastaa.  Aina on myös moni muu jonossa odottamassa omaa pelastusvuoroaan. Kaikki tämä voi ajoittain olla hyvin raskasta ja ainakin minusta tuntuu, että se tuska imee ajoittain minusta kaikki voimat. 

Myös jo pelastettujen eläinten keskuudessa on surua, kun esimerkiksi rakastettu eläin kuolee joko pitkäaikaisen- tai äkillisen sairastumisen takia. Elefantit ovat hyvin empaattisia ja tunnetusti surevat pitkän aikaa kuolleita tovereitaan. Ne käyvät usein vuodesta toiseen kunnioittamassa kuolleen perheenjäsenensä muistoa. Ollessani vapaaehtoisena Intiassa, yksi heidän elefanteistaan - Mohan- oli hyvin sairas ja valitettavasti kuoli muutama päivä kotiinpaluuni jälkeen ja sitä jäi suremaan niin sen elefantti- kuin myös ihmisperhe ja tuhannet ihmiset ympäri maailmaa. Jokunen viikko sitten ikuiseen uneen nukahti myös upea Wassana Thaimaan Sunshine for Elephants projektissa, jossa vierailin tammikuussa. Hänen kuolemaansa käsittelin maalaamani taulun muodossa. Viimeisin suru-uutinen kohtasi elefanttipiirejä tänään uutisen Giudan äkillisestä kuolemasta leviten sosiaalisessa mediassa elefantti-ystävien keskuudessa. Guida oli yksi kolmesta Brasiliassa sijaitsevan Global Sanctuary for Elephantsin asukkaista. Näissä tilanteissa tieto siitä, että eläin sai olla viimeiset vuodet hyvässä paikassa tuo lohtua surun keskellä. 

Wassanan muistoksi maalaamani taulu. 

Miten meidän sitten pitäisi suhtautua kaikkeen siihen kärsimykseen mitä näemme ympärillämme, oli sitten kyseessä ihmisen, eläimen tai itse Äiti Maan tuska? Tämän tekstin avulla yritän hieman avata  lisää omia ajatuksiani ja kokemuksiani asian suhteen. 

Minä olen ns. erityisherkkä ( HSP = Highly sensitive person) joka lyhyesti selitettynä tarkoittaa ihmistä, joka reagoi tavallista herkemmin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin. Koen herkkyyden olevan ajoittain erittäin positiivinen ominaisuus, mutta myös hyvin voimia vievää ja henkisesti kuormittavaa. Kun puhutaan eläinsuojelusta, voi se ilman tätä ominaisuuttakin olla hyvin raskasta. 

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa ja se sanonta on erittäin osuva kun puhutaan eläimistä, niiden oikeuksista ja niiden suojelusta. On päiviä, jolloin tuntuu ettei pysty käsittelemään enää yhtään surullista uutista ja on pakko sulkea tietokone, älypuhelin ja TV - sulkea kokonaan julma maailma hetkeksi pois mielestä. Mutta samaan aikaan koen, etten voi sivuuttaa tuskaa ympärilläni ja olla tekemättä mitään. Näiden kahden toiminnan ja tuntemuksen välillä pyrin jatkuvasti löytämään kultaisen keskitien sallimalla itselleni luvan unohtaa maailman tuska hetkeksi ja sitten osan ajasta keskityn täysillä eläinten auttamiseen tavalla tai toisella. Pitää aina muistaa huolehtia itsestään ensin, jotta pystyy auttamaan toisia. "tyhjästä kupista on vaikeaa kaataa". 

Minulle parhain tapa "ladata akut" on maalaaminen ja taide koko sen upeassa kirjossaan. Yllättäen ja pikkuhiljaa taiteesta on tullut yksi tapa minulle tuoda elefantti-asiaa julkisuuteen ja toivon mukaan myös tulevaisuudessa tapa auttaa konkreettisesti tätä upeaa lajia. Taiteessani keskityn pääasiassa niihin upeisiin voiton hetkiin ja onnellisiin tarinoihin. Jokainen maalaamani taulun "muusana" ja mallina ovat tapaamani pelastetut elefantit. 

Maya nauttii vapaudestaan Intiassa 2017 
Tämän blogin ja Facebook-sivuston perustaminen, vapaaehtoistöiden ja taiteen tekemisen ohella, on minun henkilökohtaisesti suurin tapa vaikuttaa ruohonjuuritasolla. Meidän jokaisen on löydettävä meille itselle mielekkäin tapa elää, olla ja halutessaan auttaa toisia. Silloin, etenkin me erityisherkät, jaksamme hieman paremmin. Välillä blogia kirjoittaessani tai Facebook sivustolla artikkeleja ja vetoomuksia jakaessani pyrin laittamaan itseni toisten, eli teidän lukijoiden, asemaan. Vaikka olen herkkä, olen kovettanut jo tietyllä tasolla sydämeni elefanttimaailman julmuuksiin - vaikka onneksi kaikelta ei voi sydäntään kovettaakaan- esimerkiksi jo pelkästään Phajaanin ajatteleminen saa joka kerta kyyneleet silmiini. Phajaania olen jo lyhyesti aiemmassa kirjoituksessani käynyt läpi, mutta kerrattakoon sen tarkoittavan villin elefantin "kesyttämistä", ns. "sielun murskausta" eli vähintään viikon jaksoa, jonka aikana elefanttia kidutetaan kammottavilla menetelmillä kunnes se unohtaa olevansa villieläin. Välillä siis pohdin, onko jakamani tieto liian paljon joillekin teistä? En kuitenkaan halua ahdistaa teitä ihania lukijoitani ja ajaa teitä pois blogini ääreltä kauhunsekaisin tuntein. Pyrin jakamaan, niin blogini sekä Facebook sivuni puolella,  enemmän onnellisia juttuja, pelastamistarinoita ja esittelemään turvapaikoissa tai vapaana luonnossa elävien elefanttien tarinoita. En kuitenkaan myöskään halua - enkä voi- unohtaa sitä kolikon pimeämpää puolta. Jos emme tiedä mikä on vikana, emme pysty tekemään muutosta omassa käytöksessämme tai ajatusmaailmassamme. 

Mielenosoituksessa Intian temppelielefanttien puolesta Lontoon Intian suurlähetystön edessä 2018. 


Meillä Suomessa ei enää ole elefantteja sirkuksissa, eikä muutenkaan niitä täältä löydy. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö meillä olisi paljon parannettavaa siinä, miten kohtelemme elefantteja. Suurin tapa miten voimme vaikuttaa elefanttien, ja muidenkin eläinten, hyvinvointiin on oma käyttäytymisemme ulkomailla matkustettaessa: ei elefanttilla ratsastusta, ei villieläinselfieitä, villieläinesityksiä, kuten esim. vesieläinpuistojen delfiini- ja valasshowt. Esimerkiksi surullisen kuuluisat selfiet huumattujen ja kahlittujen tiikereiden kanssa ovat järkyttäviä. Omilla valinnoillamme  voimme tehdä isoimman muutoksen. Jos kukaan ei halua enää tiikeriselfieitä tai ratsastaa elefantilla, ei sille bisnekselle ole enää tarvetta. 

Pelkästään eläinsuojelu-asioiden ja niihin liittyvän tuska ei ole ainoa voimia vievä asia, uskon että seuraavan asian kohdalla monet meistä pystyvät samaistumaan: puhun nyt siitä, miten paljon auttamista on tarpeeksi? Tuntuu loputtomalta suolta pelkästään esimerkiksi kävellä Helsingin keskustassa ja väistellä jatkuvalla syötöllä arvokasta työtä tekeviä "feissareita" eli ihmisiä jotka tarjoavat ihmisille mm. mahdollisuutta alkaa kuukausilahjoittajaksi. Järjestöjä on monia, ja kaikki ajavat todella hyviä asioita - oli sitten kyseessä luonnon- tai eläinsuojelu, ihmisoikeudet tai jokin muu hieno kohde. Vuosia olin mukana tukemassa kuukausilahjoittana lukuisia eri järjestöjä, mutta jossain vaiheessa on pakko rajata ja keskittyä vain yhteen, tai korkeintaan kahteen sydäntä lähellä olevaan asiaan ja kohteeseen. Isäni sanoja lainatakseni: " Sinä et voi pelastaa koko maailmaa". 

Vaikka välillä tuntuu pahalta, on täysin hyväksyttävää sanoa ei ja keskittyä vain pieneen osaan tarjolla olevista mahdollisuuksista auttaa. Ei määrä vaan laatu. Avun täytyy kuitenkin tulla suoraan sydämestä eikä velvollisuuden tunteesta. 

Vaikka ajoittain vielä koen ahdistusta siitä, että olen lopettanut joitain kuukausilahjoituksia ja vapaaehtoistyövelvollisuuksiani, pääasiassa olen ylpeä ja iloinen päätöksistäni. Nyt pystyn auttamaan enemmän niitä järjestöjä, joiden toiminnan koen kaikista eniten lähellä sydäntäni. 

Tämän tekstin loppuun voisin siis tehdä pienen yhteenvedon, miten selvitä ja toimia tässä isossa maailmassa, joka on täynnä apua tarvitsevia ja täynnä vääryyksiä, jotka odottavat muutosta parempaan. 

Kutsun näitä "Sannan kultaisiksi säännöiksi": 

  • Pidä itsestäsi huolta - on täysin hyväksyttävää ottaa "aikalisä" tarvittaessa.
  • Älä anna surullisten uutisten masentaa ja musertaa - keskity positiivisiin asioihin enemmän. 
  • Et ole yksin auttamassa koko maailmaa - keskity itselleni tärkeimpiin kohteisiin. 
  • Matkustaessa maailmalla toimi eettisesti kohdatessasi villieläimiä - omilla valinnoillamme on suuri vaikutus. 




Museopäivä

Kävin tänään katsomassa koskettavaa taidetta Suomen Kansallismuseossa Helsingissä. Siellä on parhaillaan kaksi eri vaihtuvaa näyttelyä, jotka molemmat liittyvät villieläimiin. 




Inherit the Dust - Nick Brandtin valokuvia 

Tämä näyttely oli se syy,  mikä sai minut hyppäämään bussiin ja suuntamaan kohti Helsinkiä, enkä hypännyt bussiin turhaan! Näyttely lumosi minut vaikuttavilla kuvillaan heti astuttuani ensimmäiseen saliin. 

Kuvat ovat brittiläisen valokuvaaja Nick Brantin käsialaa ja hän on upeasti ja koskettavasti saanut dokumentoitua - lähes kahden kymmenen vuoden ajan- jatkuvassa muutoksessa olevaa Itä-Afrikan luontoa ja sen uhanalaisia eläimiä.  




Näyttely koostuu 27 isokokoisesta panoraamakuvasta ja ne on sijoiteltu useaan eri saliin. Kaikki kuvat ovat mustavalkoisia ja niissä näkyy luonnollisessa koossa kuvia villieläimistä. Kuvat on sijoitettu paikkoihin, jotka ennen olivat villieläinten asuinalueita, mutta nykyään ihmisen valtakuntaa ja hyvin erilaisia kuin eläinten niissä asuessa. Sarvikuonojen, elefanttien, leijonien ja apinoiden kuvat on muun muassa sijoitettu kaatopaikoille ja tehtaille. 




En usko aiemmin olleeni näyttelyssä, joka olisi koskettanut niin paljon ja niin monella tapaa. Nämä mustavalkoiset ja isot valokuvat lumoavat jo pelkästään koollaan, puhumattakaan niiden sanomalla ja tunteikkuudellaan. Näyttelyn tarkoituksena onkin saada meidät miettimään sitä perintöä, jonka jätämme jälkeemme.. vai jätämmekö mitään muuta kuin tuhkaa? 

Inherit the Dust- näyttely on esillä Kansallismuseossa ajalla 5.4 - 1.9.2019


Jälkiä


Jo lipunmyynnissä minulle suositeltiin, että Inherit the Dustin ohella kannattaa käydä toisessakin, pienemmässä näyttelyssä. Kyseessä oli Jälkiä- näyttely, joka löytyy Kansallismuseon myymälän taka-osasta. Jo Inherit the Dust näyttelyn aikana olin nähnyt yhden tämän näyttelyn "esineistä" eli elefantin jalan onttona ja yksin lasin takana. Se sai niskakarvani pystyyn ahdistavuudellaan. On kauheaa nähdä itselleen niin rakkaan eläimen ruumiinosan täysin eri paikassa ja käyttötarkoituksessa kuin sen pitäisi olla. Siellä Kansallismuseon pienellä kahden salin yhdistävällä käytävällä tirautin päivän ensimmäiset itkut. 


Niin kuin Inherit the Dust, myös tämä näyttely käsitteli ihmisen ja eläinten suhdetta. Tämä vaan hieman eri näkökulmasta: Näyttely oli täynnä esineitä ja vaatteita, jotka oli tehty eläimistä, mukana myös luonnontieteellisiä näytteitä. Näyttely-esineiden ohella oli mahdollista lukea historiaa ihmisen ja eläinten suhteesta. Esille oli otettu jo tässä blogissakin käsiteltyjä aiheita, kuten villieläinten käyttö työeläiminä ja esiintyjinä, mutta myös esimerkiksi kotieläinten käytön terapia-eläiminä. 

Esillä olevat esineet järkyttivät herkkää sieluani, enkä pystynyt olemaan itkemättä lisää. Etenkin norsunluun salametsästys Afrikassa on aihe, jota kukaan ei ole pystynyt Suomessakaan olemaan kuulematta, mutta kun silmien edessä on kasa erilaisia norsunluusta tehtyjä esineitä ja norsun syöksyhampaita, tekee se koko asiasta vielä astetta todellisempaa. 



Myös turkit, pääkallo ja eläinten muut osat saivat kylmät väreet nousemaan pintaan. Katsellessani norsujen syöksyhampaita ja onttoja norsujen jalkoja lasin takaa, kuulin vieressäni olevan äidin kertovan lapsilleen tarinoita juuri elefanttien ahdingosta ja salametsästyksestä niiden syöksyhampaiden takia. Kaiken sen ahdistuksen keskellä tajusin vihdoin näyttelyn loistavuuden ja tärkeyden: Tällä tavalla ihmiset oppivat ja näkevät ehkä asioita hieman erilailla - eläinten näkökulmasta. Hyviä ihmisiä muutoksen tuomisessa ovat juuri äidit, isät, muut läheiset ja  vaikkapa opettajat kouluissa. Muutos parempaan lähtee lapsista ja siitä miten me heitä opetamme kunnioittamaan luontoa, eläimiä ja koko maailmassa. 

Vaikka Jälkiä- näyttely järkyttikin minua joillain osioillaan, olen tyytyväinen että kävin sen katsomassa. Suosittelen. 

Jälkiä- näyttely on esillä Kansallismuseossa 5.4 - 4.8.2019. 

Love & Bananas

Blogini Facebook-sivustolla olen jokin aika sitten julkistanut tiedon, että olen tuomassa heinäkuussa Suomeen upean Love & Bananas - An Elephant Story dokumentin esityksen. Nyt onkin luonnollinen hetki esitellä kyseistä dokumenttia myös täällä blogin puolella. 

Noi Na ENP:ssä tammikuussa 2019

Love & Bananas julkaistiin vuonna 2018 ja sen jälkeen se on voittanut palkintoja ja kiertänyt maailmaa ihastuttaen ja koskettaen ihmisten sydämiä. Tämä upea ja voimakas dokumentti on Ashley Bellin ohjaama, hän myös esiintyy itse dokumentissa yhdessä "elefanttikuiskaaja" Lek Chailertin kanssa. Dokumentin todellinen päätähti on kuitenkin ihastuttava Noi Na. Dokumentti keskittyy pääasiassa sen matkaan kohti vapautta ja uutta kotia Elephant Nature Parkissa, Pohjois-Thaimaassa.  

Noi Na on osittain sokea, 70 vuotias elefantti-vanhus. Dokumentti vie meidät mukaansa lähes 800 kilometrin matkalle pitkin Thaimaata, yhdessä Noi Naan kanssa. Matkustaminen ison elefantin kanssa ei koskaan ole helppoa, mutta kun kyseessä on iäkkäämpi, kovia kokenut eläin, tuo se omat lisä-huolensa matkaan.

Kuva sivustolta www.loveandbananas.com 


Itse olen nähnyt dokumentin useasti ja edelleenkin sen näkeminen tuo kyyneleet silmiini - niin ilon että surun. Noi Naan tarinan lisäksi dokumentti antaa hyvän kuvan koko Aasian villieläinturismin varjopuolista , Aasian elefanttien ahdingosta sekä tuo esiin eettisempiä vaihtoehtoja nähdä elefantteja. Mielestäni näiden asioiden esiin tuominen on hyvin tärkeää ja juuri siksi minä haluan tuoda tämän dokumentin ensimmäistä kertaa myös Suomeen nähtäville.


Aasian elefanttien määrä on jatkuvasti laskussa, nykyään niitä on enää jäljellä alle 50 000 koko maailmassa, ja niistäkin iso osa elää vankeudessa kurjissa oloissa. Niiden hätä ja uhanalaisuus ei ole saanut mediassa läheskään niin isoa julkisuutta kuin niiden serkujen, Afrikan elefanttien tilanne.

Elephant Nature Parkin perustaja Lek Chailert tammikuussa 2019 
Yksi iso syy tämän esityksen järjestämiseen myös itse Noi Na. Minulla oli suuri ilo tavata tämä upea elefantti Thaimaassa viime tammikuussa. Käytyäni paikanpäällä Thaimaassa ja myös Elephant Nature Parkissa sekä tavattuani Lekin, tuntui ettei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin järjestää dokumentille esitys. Noi Naan ja muiden elefanttien äänet pitää saada myös kuuluviin Suomessa. Vaikkei meillä täällä ole elefantteja, on meillä paljon ihmisiä jotka matkustavat ympäri maailmaa ja valitettavasti ratsastavat niillä, tai osallistuvat haitalliseen villieläinturismiin muilla tavoin. Toivon mukaan tämä dokumentti tuo mukanaan uusia, parempia tapoja kohdata villieläimiä matkoillaan myös suomalaisyleisölle.


Love & Bananas- An Elephant Story esitetään 27.7.2019 Lapinlahden Lähteen auditoriossa klo 14
alkaen. Sisäänpääsy on ilmainen, joten tule paikalle ajoissa varmistaaksesi paikkasi. Elefanttiniityn Facebook-sivulta löydän tilaisuuden Tapahtuma-sivun, josta voit käydä klikkaamassa itsesi mukaan. 
Dokumentin yhteistyökumppaneista ja tarkemmasta ohjelmasta lisää myöhemmin. Käy lisäämässä itsesi Elefanttiniityn sähköpostilistalle (blogin vasemmasta sivupalkista) ja varmista, että olet ensimmäisten joukossa kuulemassa viime hetken uutiset tämän tilaisuuden ja muidenkin asioiden suhteen.
Lisää tietoa dokumentista sen virallisilta nettisivuilta: www.loveandbananas.com

Sähköpostilista

Elefanttiniityllä on nyt iki-oma sähköpostilista, johon ehdottomasti kannattaa liittyä!! Jos haluat kuulua niihin ensimmäisiin ja onnellisiin, jotka saavat tietoa blogin päivityksistä sekä muista mahtavista uutisista ja tapahtumista, lisää nimesi samantien! Listalle pääset liittymään suoraan blogin oikean sivupalkin "Liity sähköpostilistalle" painikkeen kautta tai tätä linkkiä käyttäen: 




Phoolkali

Blogini yksi aiheista on esitellä minulle tuttuja, tapaamiani norsuja. Aiemmin kerroin teille Mayan tarinan, joten luonnollinen jatkumo sille on kertoa myös Mayan parhaan ystävän tarina. Tämä ihana elefantti sulatti minun sydämeni jo ensitapaamisella: Saanko esitellä Phoolkali!




Mitä enemmän tutustuin jokaiseen elefanttiin, sitä enemmän heidän taustatarinansa koskettivat. Phoolkali pelastettiin vuonna 2012 ja se oli tuolloin arviolta 55 vuotias, eli tänä päivänä Phoolkali on jo päässyt arvokkaaseen reilun 60 vuoden ikään. 

Ennen pelastusta Phoolkali työskenteli kerjäävänä elefanttina, ansaiten omistajalleen rahaa kuumilla kaduilla kerjäten. Sen jalat menivät kammottavaan kuntoon ja muutenkin sen huolenpito oli ala-arvoista, johtaen lopulta sen toisen silmän sokeutumiseen. 

Nykypäivänä sen jalat ovat jo paljon paremmassa kunnossa ja muutenkin elämä hymyilee. Hindin kielellä "Phoolkali" tarkoittaa Kukkivaa kukkaa, ja juuri niin tuntuu että sille on nykyisessä kodissaan käynyt: se on vihdoinkin päässyt puhkeamaan kukkaan ja olemaan onnellinen. Vaikka vanha elämä ajoittain kummitteleekin erilaisten vaivojen muodossa, on apu onneksi kuitenkin lähellä ja keskuksen omat lääkärit ja hoitajat pitävät asukkaista erinomaista huolta.

Phoolkali, Akryyli 2018. 

Jokapäiväiset kävelyt Phoolkalin kanssa ovat jääneet ikuisesti minun mieleeni. Kun Maya oli usein meidän lähellä banaaneja odottaen, Phoolkali otti enemmän etäisyyttä ja meni itsekseen pellon laitan nauttimaan rauhasta ja omasta ajastaan. Usein se oli jonkun puun kimpussa etsien hyvää oksaa jonka repiä "matka evääksi" kotimatkaa varten. Elefanteilla on ihan uskomattoman tarkka sisäinen kello, hoitajan ei tarvinnut sanoa mitään, kun Phoolkali lähti päivittäin tismalleen samaan aikaan automaattisesti kotia kohti... taisi se kuitenkin , Mayan tavoin, käydä hieman banaaneja kärkkymässä ennen paluumatkaa.

Oli ihanaa vaan istua puun varjossa, Intian iltapäivä-auringon alla, Phoolkalin puuhasteluja seuraten. Siitä huokui levollinen rauha, tyytyväisyys ja rakkaus.




Phoolkali on keskuksen "taiteellisin" elefantti, enkä nyt todellakaan tarkoita, että se itse maalaisi tauluja. Elefanttien pakottaminen maalaamiseen on järkyttävää ja tuomitsen sen täysin. Phoolkalin kohdalla taiteen tekeminen tarkoittaa sen jalanjäljen painattamista taideteoksiksi. Itselläni on Phoolkali- huivi sekä postikortteja. Näitä tuotteita myydään keskuksen pienessä kaupassa ja tuotot menevät suoraan elefanttien ja muiden  eläinten auttamiseksi. Täytyy myöntää, että hieman "höpsähdin" shoppailemaan kaikenlaista ihanaa elefantti-juttua kotiin vietäväksi... onneksi rahat menivät hyvään tarkoitukseen ja samalla sain lisää ihania muistoja ajastani Intiassa mukaan vietäväksi.


Phoolkalin jalanjälki-kortteja 


Päivät karhujen kanssa

Tämän päivän aihe ei käsittele norsuja vaan karhuja - ja tarkemmin sanottuna huulikarhuja! Näihin söpöihin pikku veijareihin pääsin tutustumaan myös Intian matkallani ja olen niistä jo hieman aiemmissa kirjoituksissani maininnut. 



Huulikarhu, eli englanniksi Sloth bear, on paljon pienempi, ja muutenkin hieman erinäköinen kuin karhut joihin me olemme täällä Suomessa tottuneet. Tämä karhulaji elää Etelä-Aasiassa ja sen ruokavalio on myös hyvin erilainen kuin muilla karhuilla. Intiassa näin niiden syövän puuroa ja hedelmiä. Minulle myös kerrottiin niiden syövän lihaa vain jos ne löytävät kuolleen eläimen. Yhdessä aitauksessa karhujen kanssa eleli kauris sulassa sovussa niiden kanssa, ilman pelkoa tulla syödyksi! En varmaan koskaan unohda sitä vauhtia jolla karhut söivät puuronsa.. ja mikä ääni siitä lähti! 

En voi myöskään olla mainitsematta niiden herttaisia nappisilmiä,  joilla ne minua tuijottivat odottaessaan ruokaansa jota heille valmistin- oli sitten kyseessä hedelmien pilkkominen tai puuron annostelu. Ehkä jos karhu tulisi luonnossa vastaan, en jäisi samalla lailla sen silmiä ihastelemaan.. mutta nyt otin kaiken ilon irti.. samalla kun tietenkin tein töitä. 

Tunnetuin fiktiivinen huulikarhu taitaa olla Rudyard Kiplingin kirjoittaman Viidakkokirjan Baloo. 

Huulikarhut ovat ainakin ennen olleet turisteille tutumpia "tanssivina" karhuina. Niitä on siis käytetty muun muassa juuri Intiassa turistien viihdyttäjinä ja niiden tanssi on saanut monet ihmiset pysähtymään ja antamaan sen omistajalle rahaa. Ihan niin kuin elefanttiratsastuksien kohdalla, myös tanssivien karhujen tausta on julma ja kivulias. Ainoa asia mikä saa karhun "tanssimaan" on kipu jota sille aiheutetaan. 

Keskuksessa voi lukea pelastettujen karhujen tarinoita. 


Intiassa ei ole enää yhtään tanssivaa karhua - Kiitos Wildlife SOS:n. Kyseinen järjestö itseasiassa perustettiin vuonna 1995, Kartick Satyanarayanin ja Geeta Seshamanin toimesta, näiden karhujen pelastamiseksi. Myöhemmin tuli mukaan norsujen ja monien muiden eläinten auttaminen. 






Vapaaehtoisjaksoni aikana vietin muutaman päivän karhujen kanssa valmistellen niille ruokaa, pesien niiden uima-altaita sekä nukkumistiloja ja muutenkin auttaen hoitajia. Oli todella mahtava kokemus, jota muistelen vielä mummona kiikkustuolissa. Täytyy myöntää, että oli melko jännä tunne astua karhujen aitaukseen! Minun piti useasti varmistaa, että karhut olivat muualla kuin kyseisessä aitauksessa ennen kuin astuin itse sinne! Kun pesimme yhtä karhujen uima-allasta, viereisessä aitauksessa uiskenteli yksi karhuista hieman sivusilmällä meidän puuhia seuraten. 


Olisin voinut vaan seurata näiden karhujen temmellystä ja leikkiä tunnista toiseen. Niillä on isot aitaukset täynnä virikkeitä, ja ennen kaikkea kavereita joiden kanssa leikkiä. Sydäntä lämmitti myös se tieto, ettei ainakaan Intiassa näiden karhujen tarvitsee enää tehdä töitä ja kärsiä. 





Karhuilla on aitauksissaan muun muassa isoja telineitä joissa roikkua ja vaikkapa nukkua. Usein isot vapaaehtoisryhmät pääsevät auttamaan niiden rakentamissa. Tällä reissulla meitä oli kaksi, joten meitä ei tähän hommaan laitettu.. 

Vaikka alunperin  matkustin Intiaan elefanttien takia, pakko on myöntää, että myös nämä karhut saivat paikan sydämestäni melko nopeasti. 

Ehkä koskettavin karhu-tapaaminen oli Mowglin kanssa. Mowglista kirjoitettiin uutisissa surullisesta syystä vuonna 2017, ennen kuin matkustin Intiaan: sen emo kuoli sähköiskuun Mowglin ollessa pieni pentu, vain kymmenen viikkoa vanha. Mowgli löydettiin tarrautuneena kuolleeseen emoonsa ja se pelastettiin Wildlife SOS:n karhujen pelastus yksikköön. Siitä asti se on myös asunut siellä. Minulla oli kunnia tavata tämä komea poika, Tänä päivänä se on jo kasvanut isoksi ja on oppinut paljon uusia asioita ja pikku hiljaa selvinnyt emonsa menetyksestä. Hänen ja muiden pelastettujen  eläinten kommelluksia voi seurata esimerkiksi Wildlife SOS:n facebookista ja youtube- kanavalta. 

Video Mowglista Wildlife SOS:n youtube kanavalta.